Eräänä päivänä pistivät auringon säteet tavattoman terävästi. Kun aurinko "pistää", niin se neuloo pilviä yhteen ja jo päivällis-aikana oli se vetänyt paksun pilvi-hunnun ympärilleen; siihen se hävisi ja lyijyn-harmaa hämärä peitti raskaasti maan. Kummallinen levottomuus valloitti pienen karjan, silloin tällöin hohtava leimaus lensi pimeyden läpi, niin kuin nukkuva välistä silmiänsä aukaisee — ja jättiläis-tapainen suru-harso peitti Murzoll'in pään. Siellä täällä se repesi rikki, ja silloin sai katsahtaa etäälle, vaan uusia harsoja kutoutui ahkerasti, kunnes näytti kuin ei olisi mitään väliä taivaan ja maan välillä.
Wappu tiesi mitä tämä kaikki merkitsi; hän oli kestänyt monta myrskyä täällä ylhäällä. Hän ajoi pienen karjansa erään kalliokielen alle, jonka hän ajan kuluessa oli valmistanut hätä-tilaa varten. Vaan pikkunen kili oli eksynyt ja Wapun täytyi lähteä sitä hakemaan. Ei mikään raju-ilma vielä ollut noussut tällaisella ankaruudella. Vinkuen lensi tuuli eteenpäin, heittäen muutamia rakeita sinne tänne. Nyt hänellä oli vaan muutamia minuutia jälellä eikä kiliä näkynyt missään. Wappu sammutti tulen takassa ja astui ulos luonnonvoimain taistellessa, niinkuin uljas kuningatar kapinallisten alamaistensa keskelle. Katsantonsa oli todellakin ruhtinaallinen hänen tietämättään ja tahtomattaan. Hän oli pannut pienen vaski-kattilan kypäriksi päähänsä ja vaippana riippui paksu hevosenpeite olkapäistä alas. Raudoitettu paimensauva keihäänä kädessä riensi hän ulos myrskyä vastaan, ja noin taistellen saapui hän kallioseinälle, josta hän taisi katsella ympärilleen, etsien kadonneen eläimen jälkiä. Vaan tässä sumussa oli mahdotoin nähdä mitään.
Wappu nousi yhä korkeammalle, sille tielle asti, joka Hochjoch'in yli viepi Schnalzerthal'iin. Ja siellä, hyvin alhaalla riippui kili kalliokielellä syvyyden ääressä vavisten pelon ja kovien rakeitten vallassa. Hän sääli turvatointa eläintä — hänen täytyi sitä armahtaa. Yhä tiheämmin satoi rakeita ja myrsky vei sateen hänen kasvojansa vastaan, raju-ilma läheni lähenemistään vedenpaisumuksen pauhulla — vaan se ei häntä estänyt, säikähtyneen eläimen mykkä avunhuuto soi raju-ilman läpi häntä vastaan, ja tarkemmin miettimättä astui hän alas sumuiseen syvyyteen. Sanomattomalla vaivalla pääsi hän niin pitkälle tuolla liukkaalla tiellä että voi sauvallaan vetää eläimen luoksensa, sitten heitti hän sen olkapäälleen ja kiipesi taas ylös käsin jaloin. Oli nyt kuin tulivirta keskitaivaalta olisi syössyt alas syvyyteen, ryskeellä meni siellä mänty pirstaksi; ja, ikäänkuin taivas ja maa olisivat yhdessä kiljuneet, niin kuului jyske ylhäältä alas, syöksevistä virroista ja kivistä, jotta näytti yksinäiselle vaeltajalle tuolla kalliolla kuin taivas ja maa hurjassa raivossa olisivat pyörineet hänen ympärillänsä. Melkein tainnuksissaan nousi hän viimein varmalle tielle. Hänen täytyi vähän hengähtää ja pyyhkiä vettä kasvoiltaan, sillä hän tuskin mitään näki enää ja kili olkapäällä hypähti niin että Wapun oli pakko sitä sitoa, päästäksensä kulkemaan. Ylhäällä ja alhaalla jyrisi jyrisemistään; ikäänkuin taivas olisi ollut ravistunut astia täynnä tulta, niin vuosivat salamat virtoina alas. — Silloin — mikä se oli? — ihmis-ääni! avunhuuto kuului selvästi kautta jyrinän ja pauhun. Wappu, joka ei ollut vapissut raju-ilmasta eikä myrskystä — vapisi nyt. Ihmis-ääni — ja nyt! — täällä ylhäällä hänen luonansa luonnon kauheassa raivossa tässä sekasorrossa! Se säikähytti häntä enemmän kuin hurjistuneet luonnonvoimat. Henkeänsä vetämättä kuunteli hän: mistä huuto tuli, eikö hän ollut pettynyt. Silloin kuuli hän sitä taas ja tällä kertaa aivan takanansa:
— Hoi, sinä siellä — auta toki minua.
Ja sumusta ja sateesta ilmestyi ihmis-haamu, joka näytti kantavan toista.
Wappu seisoi kuin kivi-patsas: kenenkä kasvot nuo olivatkaan? Nuo tuliset silmät, tuo musta parta ja hienosti muodostunut nenä; hän katseli ja katseli eikä voinut paikasta liikahtaa autuaallisesta pelosta — olihan se hänen pyhä Yrjänänsä — Karhu-Jooseppi!
Jooseppikin säikähtyi nähdessänsä Wappua, kun tämä kääntyi, vaan toisesta syystä.
— Jesus Maria — onhan se tyttö! — sanoi hän melkein arasti — ja katseli Wappua kummastellen. Nähdessään hänen selkäpuoltansa oli Jooseppi, Wapun ko'osta päättäen, luullut häntä paimeneksi — ja nyt seisoi tyttö hänen edessänsä. Ja katsellessaan tyttöä edessänsä, joka oli tuohon pitkään vaippaan puettu, sotaisella päähineellä rakeita vastaan, tummat hiukset hajalla ja märkinä kasvojen ympäri, paimensauva kädessä, kili leveillä hartioillaan, suuret leimuavat silmät häneen luotuina, hämmästyi Jooseppi niinkuin hänellä olisi ollut jotakin yli-luonnollista edessänsä. Koko elin-aikanansa ei hän ollut nähnyt niin mahtavaa naisen hahmua ja hän tarvitsi hetken aikaa tointuaksensa.
— Ah, sanoi hän viimein mietittyänsä, sinä olet, kuin oikein ajattelen, Stromminger'in Wappu — Kotka-Wappu?
— Niin olen! — vastasi tyttö hengähtämättä.