— Eikö hän sitä tiedä? — kysyi Benedikt kummastuen.
— Ei, hän tuskin minua tuntee!
— No, Jumala antakoon sinulle anteeksi että noin kiinnität sydämesi vieraasen ja luovut niistä, jotka sinua rakastavat, jotka ovat sinua hoitaneet ja suojelleet! Tiedä, se ei voi olla rakkautta, vaan uppiniskaisuutta.
Wappu oli ääneti, Benedikt ei myöskään puhunut. Hän teki niinkuin Klettermaier edellisenä vuotena oli tehnyt. Järjesti majan Wapulle niin hyvin kuin mahdollista ja kantoi sisään hänelle polttopuita. Sitten antoi hän Wapulle kättä jäähyväiseksi:
— Jumala suojelkoon sinua täällä ylhäällä! Ja jos vielä saisin sinulle jotakin sanoa, niin se olisi: valvo ja rukoile ett'et joudu paholaisten valtaan!
Wapun sydäntä särki kun Benedikt'in silmä niin surullisesti häntä katseli. Oli kuin hän olisi jäämäisillään paholaisten valtaan, ja tietämättään piti hän yhä kiinni suojelijansa kädestä, hänen, joka niin uskollisesti oli pitänyt hänestä huolta. Wappu meni saattamaan Benediktiä kappaleen matkaa, niinkuin hän olisi pelännyt jäädä yksikseen.
— Käänny takaisin! Täällä tie tulee huonoksi; kiitoksia siitä että olet minua saattanut — sanoi Benedikt ja erkani Wapusta.
— Hyvästi ja onnea matkalle! — huusi Wappu hänen jälkeensä.
Benedikt ei enää katsonut taakseen. Wappu palasi tupaansa ja oli taas yksin kotkansa ja vuorihaltijainsa kanssa. — Vaan haltijat näyttivät leppyneelle. Murzoll hymyili ystävällisesti kevät-auringon loisteessa takaisin tullutta lastansa vastaan. Wappu ei enää tuntenut itseänsä niin yksinäiseksi tässä mahtavassa seurassa. Jokainen viiru Murzoll'in otsassa oli nyt tuttu hänelle. Hän tunsi hänen hymynsä ja hänen vihansa, se ei enää häntä peloittanut kun synkät pilvet ympäröivät Murzoll'in otsaa tai kun hän raivoissaan heitti lumi-vyörteet alas syvyyteen; hän tunsi olevansa niin rauhassa Murzoll'in kovalla povella ja hänen kylmä hengähdyksensä puhalsi pois sen painon Wapun mielestä, jonka hän oli tuonut mukanansa sieltä alhaalta. Sillä myrskyllä on parantava voima, se jäähdyttää verta, se kantaa sielun mahtavilla siivillään yli ohdakkeisen maan, jossa se tuskissansa liehahtelee. Kun lapsi on satuttanut itsensä ja itkee, puhallamme me tuota sairasta paikkaa ja lapsi hymyilee meille jälleen. Niin isä Murzoll puhalsi pois tuskan lapsensa sydämestä, ja se katseli loistavin silmin ja helpommalla mielellä ulos avaraan maailmaan ja — toivoi ja odotti.
Näin kului taas viikkoja ja kuukausia. Heinäkuun aurinko paahtoi taas niin että vuori oli aivan paljas; tuo keveämpi talvilumi oli nimittäin sulanut aina ikuisen lumen rajalle asti, missä Wappu asui. Silloin tällöin tuli joku veljeksistä Rosen'istä kysymään eikö hän vielä ollut muuttanut mieltänsä. Mutta tämä tapahtui ainoastaan harvoin ja häiritsi Wapun yksinäisyyttä ainoastaan noin neljännestunniksi.