Nyt tuo kuuma veri taas nousi Wapun päähän ja häneltä unohtui kaikki, paitsi eläin raukka.
— Saammepa nähdä, huusi hän kiihtyen — saatko menetellä omaisuuteni kanssa mielesi mukaan. Pane pois pyssy! Lintu on minun! Kuuletko? Se on minun! Minä en salli että sille vahinkoa tehdään, tapahtukoon mitä tahansa. Pyssy pois tai sinä saat oppia tuntemaan minua.
Ja voimakkaalla kädellä löi hän pyssyn Joosepin kädestä, niin että laukaus pamahtaen iski kiviseinään.
Wapun käytöksessä oli jotakin, joka voitti tuon väkevän miehen, uljaan karhun-tappajan, niin että hän teeskennellyllä huolimattomuudella otti pyssynsä, sanoen katkeralla pilkalla:
— No kernaasti minun puolestani! Saat rauhassa pitää koukkunokkasi. — Se on luultavasti ainoa, minkä eläissäsi saat! — Sillä sinä olet totta tosiaan Kotka-Wappu!
Ja Wappua katsomatta repäisi Jooseppi nenäliinansa palasiksi ja koetti näillä kääriä haavoitettuja käsiänsä. Wappu juoksi Joosepin luo ja tahtoi häntä auttaa; nyt vasta huomasi hän kuinka pahat nuo haavat olivat, ja tuntui siltä kuin hänen oma sydämensä olisi verta vuodattanut sitä nähdessään.
— Oi Jesus, — minkänäköiset kätesi ovat! lausui hän — tule, anna minun pestä ja kääriä niitä!
Mutta Jooseppi sysäsi hänet pois tieltä.
— Älä koske! — Asra sen kyllä tekee!
Hän meni majaan. Kuolettava tuska ahdisti Wappua. Hän tunsi äkkiä että oli tehnyt Joosepin vihollisekseen, ehkä ainiaksi; tätä ajatellessa hänestä tuntui kuin hänen täytyisi kuolla. Masennettuna meni hän Joosepin jälkeen ja silmänsä seurasivat mustasukkaisuudella tuon vieraan tytön liikuntoja, kun tämä sitoi Joosepin haavoja.