— Juuri täällä kaikkein ihmisten nähden — kertoi Jooseppi.
Hetken aikaa Wappu taisteli toivonsa ja ujoutensa kanssa. Suudella miestä kaikkein ihmisten edessä oli hänen naiselliselle, ylpeälle mielelleen vaikea toimitus. Vaan siinä hän seisoi hänen edessänsä, tuo armas lemmitty mies, se hetki — josta hän ilolla olisi antanut vuosia elämästänsä, niin koko elämänsä — oli siinä — ja pitäisikö hänen kieltää tätä pyyntöä muutamain katsojain tähden, jotka eivät suinkaan voineet hänelle mitään tehdä jos hän sulhastansa suutelisi. Hän käänsi kauniit kasvonsa Jooseppia kohti, jonka silmät hetken katselivat noita ruusu-huulia, jotka hänen huuliansa lähestyivät, vaan sitten lykkäsi hän Wappua hiljaa luotansa ja sanoi:
— Ei, ei niin! Ei rehellinen metsämies koskaan petoa ammu muuten kuin juoksusta tai lennosta! Minä tahdon taistelussa voittaa tuon suudelman, lahjaksi en sitä tahdo! Ja jos minä olisin tyttö kuin sinä, niin minä en antaisi sitä niin helposti! Varjele itseäsi, Wappu, äläkä tee sitä helpommaksi minulle kuin noille toisille, muuten kunnia ei ole suuri minulle!
Leimuava häpeän puna peitti Wapun kasvot. Hän olisi tahtonut vaipua maan alle! Oliko hän sitten peräti unohtanut mitä kunniansa vaati, koska kosijansa täytyi muistuttaa häntä siitä, hänen silmiensä edessä pimeni, oli niinkuin veri-aaltoja olisi syössyt yhteen hänen päänsä yli. Ja nostaen päätänsä ojensi hän itseänsä ja mittasi Jooseppia leimuavalla silmäyksellä.
— Oikein, — huusi hän, sinä saat taistella. — Sinunkin pitää tietää kuka Kotka-Wappu on. Katso nyt itseäsi josko saat suudelman vai ei!
Hän oli tukehtua. Hän heitti pois kaulaliinansa ja seisoi siinä hopealla tikatussa sametti-liivissään ja valkoisissa paitahihoissa, ja Jooseppi katseli hämmästyneenä tuota kaunista paljastettua kaulaa:
— Ihana sinä olet — yhtä ihana, kuin pahakin, —- mutisi hän ja karkasi hänen kimppuunsa niinkuin metsästäjä otuksen päälle, jolle tahtoo antaa hirvenkaari-lyönnin, ja laski väkevän käsivartensa Wapun kaulaan.
Vaan hän ei tuntenut Kotka-Wappua. Voimakkaan tempauksen jälkeen oli Wappu vapaa ja ilkkuva nauru kaikui niiltä, joille oli yhtä huonosti käynyt, ja se saattoi Joosepin raivoon. Nyt tarttui hän rautakourillaan tytön vyötäiseen, vaan Wappu antoi hänelle lyönnin sydäntä vasten, niin että hän päästi huudon ja peräytyi. Uusi nauru! Tällä kolauksella, jonka vaikutuksen hän tunsi, oli Wappu aina pelastanut itsensä päällekarkaajilta, sillä sitä he eivät kestäneet. Mutta Jooseppi ei huolinut tuskasta ja syöksi vimmastuneena tyttöä vastaan, tarttui hänen käsivarsiinsa molemmin käsin ja koetti lähestyä hänen suutansa tällä tavalla, vaan samassa kääntyi Wappu sivulle päin, ja nyt syttyi kiivas kilpailu sinne ja tänne, edes ja takaisin. Kuoleman hiljaisuus vallitsi, jota vaan silloin tällöin katkaisi Joosepin päästämä kirous. Wappu kääntelihe, vääntelihe kuin käärme Joosepin kourissa, ett'ei hän koskaan saanut koskea Wapun suuta. Tämä ei enää näyttänyt rakkauden kiistalle, vaan taistelulle elämän ja kuoleman vaiheella. Kolme kertaa oli Jooseppi heittänyt Wapun maahan, kolme kertaa oli hän jälleen noussut; hän nosti Wapun syliinsä, vaan tämä käänteli aina itseänsä niin, ett'ei Jooseppi koskaan huulia saavuttanut. Nuo hienot hihat riippuivat repaleina, hopeakoristukset olivat menneet palasiksi. Yht'äkkiä riisti Wappu itsensä irti ja pakeni ovelle päin, Jooseppi saavutti hänet ja syleili häntä kuin myrsky. Se oli vihasta palava syleily. Hänen kuuma hengähdyksensä ympäröi Wappua. Wappu makasi Joosepin rinnalla, hän tunsi Joosepin sydämen omaa sydäntänsä vastaan tykyttävän; silloin voima jätti hänet, hän laskeusi polvilleen Joosepin eteen, ja sanoi tuskasta, häpeästä ja rakkaudesta menehtyen:
— Tässä olen!
— Ah! — syvä huokaus tunkeusi Joosepin rinnasta. — Te olette kaikki sen nähneet? — kysyi hän ääneen — kumartui alas ja painoi suutelon Wapun kuumille, vapiseville huulille.