ARVO. Totta on, että hän on liian tarkka ollut, etenkin siinä, kun ei ole vaimoa itselleen ottanut — sen kautta ainakin isäni kertoi hänen jääneen vanhaksi pojaksi — mutta kyllä se on hyvä tarkkuuskin!
AILI. Hyvä se on, kun ei ole liian itara, etenkään semmoinen kun setäsi. (Nauraa hyvin ivallisesti.) Pitää nyt rahojaan tavaroitaan mammonanaan, joita ei paljon uskalla liikuttaakaan, kas siihenpä vaaditaan jo luonne, joka ei enää ole tavallinen ihmisluonne.
ARVO. Mutta Aili hyvä! Älkäämme nyt setää liioin tuomitko…
AILI. En minä ainakaan häntä siitä tuomitse, mutta sanon vaan, että kyllä siihen vaaditaan erilainen luonne, joka ei vähääkään ole sopusoinnussa minun luonteeni kanssa.
ARVO (istuu jälleen Ailin viereen). Tiedänhän minä sinun luonteesi, että se hyvinkin paljon edustaa setäni luonnetta.
AILI. Mistäpä sen niin voit tietää?
ARVO. Tunnenhan sinun jo tarpeeksi! Vieläkö enempää vaadittaisi luonteen tuntomerkkiä.
AILI. Sinä taitaisit sitten vielä enemmän pitää minusta, jos omistaisin todellisuudessa semmoisen luonteen?
ARVO (ottaa häntä kädestä kiini). Sinusta pidän ja sinua rakastan, vaikka omistaisit minkämoisen luonteen tahansa.
AILI (leikillisesti). Ettäkö?