— Ei, ei, huusi vieras kiivaasti, te ette näy ymmärtävän mitä hengen kahlehtiminen onkaan, mutta menkää kirkkoon ja kuunnelkaa millä tavalla papit koettavat jokaista ajatuksen vapautta kahlehtia, kuinka synkkää oppia he saarnaavat, niin synkkää että maailma hukkuisi, jos se toteutuisi; mutta onneksi sitä oppia ei kukaan noudata, ei edes papitkaan. Se on siis valhetta ja valhe on kukistettava, ilmaantukoon se missä muodossa hyvänsä. Entäs valtiollisessa elämässä? Jokainen nulikka, jonka korvantausta tuskin on kuiva, puhuu ja kirjoittaa kansan tahdosta, niinkuin papirossi-puntista, jonka voi milloin hyvänsä lakkaristaan ottaa. Usein tekee mieli kysymään, missä kansa sitä tai tätä on päättänyt ja missä herroille X. Y. Z. on annettu valtakirja tuota päätöstä perille ajaa. Hiisi vieköön, puhukoon jokainen omasta tahdostaan ja omasta puolestaan, mutta antakoon kansan olla rauhassa!
Näin sanoen leikkasi puhuja vihaisesti palan paistista, joka sillä välin oli hänen eteensä asetettu. Ylioppilas siirtyi myöskin omaan pöytäänsä, johon oli tuotu paperissa paistettua silliä ja kuorimattomia perunoita, mutta huoneen yli jatkoi hän keskustelua tuntemattoman kanssa. Siihen yhtyi nyt maisterikin, joka, kuorien kahvelin kärkeen pistettyä perunaa, sanoi:
— Eiköhän teidän mielestänne sanomalehtien velvollisuus ole, yhteisen hyvän valvojina, edistää kansan onnellista elämää ja hyvinvointia?
— Aivan niin, vastasi vieras.
— No luuletteko että kansamme tulisi onnellisemmaksi, jos sen uskonnollinen vakuutus järkähdytettäisiin? Näettehän mitä seurauksia siitä on ollut niinkutsutuissa suurissa sivistysmaissa: kapinoita, murhia, irstasta elämää.
— Luuletteko, jos sallitte mun vastata kysymykseenne toisella kysymyksellä, luuletteko että meidän maata ainaisesti voidaan pitää uskontoa ja yhteiskuntaa järkyttävistä liikkeistä erillään? Niin syrjäinen kuin maamme onkin, tunkeutuvat suuressa maailmassa liikkuvat ajan kysymykset kerran tännekin, aivan samoin kuin tänne on tullut telegraafi ja rautatiet. Meidän kaikkien ja etupäässä sanomalehtien velvollisuus on valmistaa kansaa, ettei sellaiset aatteet tule meille niinkuin varkaat yöllä, ettei ne saata meitä kerran hämille, vaan että jokainen tietää mitenkä niiden kanssa on menetteleminen.
— Sitä on kyllä hyvä noin puhua, mutta millä sen toteutatte? Kuinka sitä kansalle selitätte?
— Sanottakoon kaikille aina suora totuus, ei mustaa valkoiseksi eikä valkoista mustaksi. Saarnattakoon vapautta, ensin ajatusten vapautta, se on hengen vapautta, sitte sanan vapautta, se on kansalaisvapautta. Mutta siihen tarvitaan rohkeutta, sillä jos ken uskaltaisi kansalle sanoa totuuden jokaisessa asiassa, niin kaikki ne, joille kansan sokeus on leipälähteenä: papit ja hallitsevaiset, yllyttäjät ja onnen-onkijat, laiskurit ja tyhjäntoimittajat, kaikki karkaisivat hänen kimppuunsa. Sellaista rohkeutta ei ole tämänkään lehden toimittajalla, sen tunnen kouraani.
Vieras laski kätensä lehden päälle ikäänkuin todellakin kourallansa koettaisi sen toimittajan rohkeutta. Maisterin nousi veri kasvoihin, mutta hän ei sanonut mitään. Ylioppilas hymyili hänelle ivallisesti ja sanoi vieraalle:
— Jospa lehden kanta painavimmissa asioissa vielä onkin epäselvä tai vanhan-aikuinen, ja eihän sitä maaseutulehdeltä voi suuria vaatiakaan, niin myöntänettehän että lehti muutoin on taitavasti kokoon pantu.