Uusi vuosi oli tullut ja sanomalehden säännöllinen ilmaantuminen alkanut. Tilaajoita oli karttunut niin paljon että lehden tulevaisuus, s.o. ensimäinen vuosi, oli turvattu. Toimittaja saattoi laskea että kun kirjapaino, paperi, y.m. kulungit ovat suoritetut, hänelle jääpi kaikkien vaivain palkkioksi noin 300—400 markkaa. Paljon huonomminkin olisi saattanut käydä, ajatteli maisteri Tiira. Hän tuumaili vaan mihinkä tuota voittoa olisi käytettävä ja päätti vihdoin ostaa niillä rahoilla ensi talveksi uudet turkit.
Tanssiaisten jälkeen olivat maisterin mielestä melkein kokonaan unohtuneet vieraan jutut kestikievarissa, hän oli nyt saanut muuta ajattelemista. Hän oli tuosta muutoksesta melkein iloissaan, eikä äkkinäinen mieltymys molempiin tyttöihin tanssiaisissa myöskään hänen rauhaansa sanottavasti häirinnyt. Hän oli nyt levollinen siinä vakuutuksessa, että hän on yleisesti suosittu henkilö niissä piireissä, joiden suosiosta hän lukua piti, ja luulipa hän myös havaitsevansa että etenkin naima-ikäisten tyttärien äidit häntä lempein silmin katselivat. Pienessä kaupungissa ei ollutkaan monta nuorta miestä, joiden asema olisi perheelle edes sitä turvallisuutta tarjonnut kuin maisterin, joka valtion koulun opettajana piti kruunun suuresta kaakusta kiinni.
Sanomalehden toimittaminen ei maisterille erittäin suurta vaivaa tuottanut, sillä apua alkoi tulvata ulkoa päin monelta haaralta. Eräänä päivänä astui hänen luoksensa mies, joka veti lakkaristaan paksun kääryn paperia ja kumarsi nöyrästi.
— Te olette, herra toimittaja, luvannut lehdessänne edistää raittius-asiata. Minulla olisi tässä siitä pieni kirjoitus, jonka pyytäisin lehteenne.
Maisteri sanoi mielihyvällä ottavansa sen lehteen, mutta mies alkoi selittää raittius-asian suurta hyötyä kiihkeällä innolla ikäänkuin olisi tahtonut ruveta maisteria käännyttämään. Hän kertoi aikovansa perustaa kaupunkiin raittiusseuran ja tämä kirjoitus oli kehoitus sitä varten. Maisterilla oli kiiru lähteä kouluun, mutta mies yhä vaan selitti. Hänen täytyi vihdoin jokseenkin epäkohteliaalla tavalla kesken puhetta ojentaa kätensä jäähyväisiksi ja kehoittaa miestä vastedeskin muistamaan lehteä kirjoituksilla. Mies poistui silloin monilla kumarruksilla.
Kun maisteri palasi koulusta, yhtyi häneen kadulla ylioppilas Juslenius, joka seurasi häntä kotia. Pöydälle oli sillä aikaa tuotu paksu kirje, jonka kuoreen oli painettu kauppaneuvos Polinin nimi.
— Ompas sinulla arvokkaita aputoimittajoita! huudahti ylioppilas katsellen kirjettä.
Maisteri hymyili, sillä hän arvasi että siinä nyt oli se kirjoitus, jonka hän tanssiaisissa oli luvannut lehteensä ottaa. Hän avasi kirjoituksen ja alkoi lukea sillä aikaa kuin ylioppilas katseli pöydällä olevaa raittiuskirjoitusta. Hetken luettuansa maisteri nousi ylös ja huusi, tukkaansa tarttuen:
— Herrajesta, mitä hullutusta tämä on? Eihän tässä ole päätä eikä perää!
Juslenius otti paperin ja luki sitä hetkisen.