Rouva Pihlén tuli ja kysyi Almalta, lähteekö hän franseesin loputtua pois. Ei, sitä Alma ei tahtonut, sillä hänellä oli nyt erinomaisen hauskaa. Maisteri Tiira lupasi saattaa hänet kotia. Rouva sanoi että häntä nukuttaa ja lupasi lähteä pois.
Maisteri katsoi hänen jälkeensä ja luuli nyt vasta huomaavansa erinomaista avaruutta rouvan puvussa.
— Voi mikä tyhmeliini minä kuitenkin olin! mutisi hän sitte itseksensä.
Alma kertoi maisterille ompeluseurasta, jonka hän oli kaupungin tyttöjä varten perustanut ja jossa puhuttiin paljasta suomea; mutta sinne tuli ainoastaan käsityöläisten ja työväen tyttäriä, kaikki kauppiasten ja virkamiesten tyttäret pysyivät sieltä poissa, he muka olivat hienompia.
Maisteri lupasi kirjoittaa siitä artikkelin lehteensä ja antaa noille hienoille muutamia hienoja sätkäyksiä.
Kun maisteri tanssin loputtua siirtyi tupakkahuoneesen, veti kauppaneuvos Polin hänet sohvalle istumaan ja tilasi konjakkia sekä limonaadia. Kauppaneuvos alkoi hyvin vilkkaasti puhua sanomalehdestä ja selitti hyvin laveasti kansan opetuksen järjestämistä, mutta maisteri, vaikka olikin häntä hyvin tarkasti kuuntelevinaan, ei tietänyt asiasta mitään, hänen ajatuksensa liikkuivat aivan toisaalla. Hän heräsi unelmistaan vasta sitte kun kauppaneuvos puristi hänen kättänsä ja kysyi:
— Te otatte siis kirjoituksen vastaan?
— Suurella kiitollisuudella, herra kauppaneuvos, vastasi maisteri ja ajatteli sitte itsekseen: Mitähän minä nyt lupasin?
Lupauksensa mukaan saattoi maisteri kotia Almaa, joka käveli hänen vieressään niinkuin mikä vaatekääry liinoihin ja turkkeihin kiedottuna. Maisteri olisi tarjonnut käsivartensa, mutta Alman kädetkin olivat turkin sisällä.