Kun tanssi loppui huomasi maisteri salaisella kauhistuksella olevansa aivan lumottu. Saatuansa palasen kermajäätä Julialle, jonka hän vei istumaan rouva Polinin luokse, kiiruhti hän tupakkahuoneesen vilvoittamaan itseänsä. Paristakymmenestä papirossista kohosi siellä tupakan savu kattoon, jossa se muodosti paksun, yhä alemmaksi vaipuvan kerroksen. Huoneessa tapasi maisteri Jusleniuksen ja molemmat ottivat lasin sherryä.
— No sinähän näyt päässeen kuningattaren täydelliseen suosioon, sanoi ylioppilas. Niin äkkinäiseen tuttavuuteen hän ei ole ketään nuorta miestä tähän saakka päästänyt ja nyt kaikki kadehtivat sinun onneasi. Mutta älä nuolaise ennen kuin tipahtaa!
— Ole huoleti, veli pyhä! vastasi maisteri, jonka itserakkautta kuitenkin kutkutti tieto siitä että kaupungin kaunein tyttö oli hänelle erityistä suosiota osoittanut.
— Sinun pitäisi toki muistaa hiukan neiti Almaakin.
— Olen aikonutkin pyytää häntä toiseen franseesiin.
— Ai, ai, sehän on vaarallinen franseesi! Mutta paras on että teet pyyntösi hyvissä ajoissa, muutoin saatat tulla liian myöhään.
Maisteri menikin heti ja esitti pyyntönsä Almalle eikä sitte tanssinut enään ollenkaan ennen kuin toista franseesia aloitettiin. Syyksi hän sanoi kuumuutta.
Kun hän sitte vei Almaa franseesiin tuntui aivan kuin hän olisi vieraista tullut kotiansa. Vaikka hän verrattain harvoin oli tätä nuorta tyttöä puhutellut, pitivät he kuitenkin toisiansa jo vanhoina tuttuina. Puheen ainetta ei kummankaan tarvinnut väkisin etsiä ja kaivaa esiin kaikenlaista tarpeetonta kalua muistojen romu-aitasta; keskustelun aine esiintyi itsestään ja itsestään se kehittyi. He olivat molemmat mielipiteiltään suomalaisia, heillä oli samoja harrastuksia, samoja yleisiä toiveita, samoja murheita ja he ymmärsivät toisiansa täydellisesti. Sen lisäksi oli heidän välillänsä vielä jotakin, joka aina tekee keskustelun hauskaksi ja vilkkaaksi: he ihmettelivät toinen toisiansa. Maisteri ihmetteli kuinka tuo lapsi saattoi niin järkevästi ajatella ja puhua, hän ihmetteli tytön reippaita ja pelottomia mielipiteitä sekä sitä viehättävää iloisuutta, jolla hän ajatuksensa esiin toi. Alma puolestaan ihmetteli maisterin syvää oppia, sujuvata puhetta ja jaloja, korkeita ajatuksia. Kaikki mitä maisteri puhui oli hänen mielestään erinomaista, ja moni ajatus, jolle hän itse turhaan oli oikeata muotoa etsinyt, pukeutui maisterin sanoissa toivottuun asuunsa. Tyttö parka usein punastui kun maisteri lausui aivan hänen ajatuksiansa, ikäänkuin olisi voinut ne hänen silmistänsä lukea.
Vaikka maisteri oli vielä aivan huumauksissa Julian lumoavan kauneuden vaikutuksesta, tunsi hän selittämättömän voiman vetävän itseänsä tuohon nuoreen tyttöön, joka häntä sinisillä silmillään niin hartaasti katseli. Hänen mieleensä johtui siinä kaikenlaisia kummallisia ajatuksia. Mitähän, ajatteli hän itsekseen, jos ihmisellä olisi tuollainen pikku vaimo, noin ymmärtäväinen ja noin iloinen? Mitähän jos sanoisin häntä äkkiä sinuksi? Mitähän jos kumartuisin hiljaa ja painaisin suudelman noille punaisille huulille, jotka tuossa viehättävästi hymyilevät?
Mutta olenpa minä oikein kevytmielinen, ajatteli hän jälleen, leimahdan ilmituleen missä vaan kauniin tytön tapaan. Hyi minua!