— Jokos vaalikehoitus on valmiina? Muistahan vaan sopimuksemme?
— Ole huoleti, minä teen mitä velvollisuuteni vaatii, vastasi maisteri kulkuansa keskeyttämättä.
Pihlén katsoi kummastuneena hänen jälkeensä.
Kotia tultuansa maisteri käveli kauan edestakaisin huoneensa permannolla sisällisen tuskan valtaamana. Vihdoin hän itseksensä puhkesi sanoihin:
— Ja minä kun rakastin häntä niin hurjasti!
Hän löi nyrkkiänsä pöytään ja alkoi tuumia kirjoittaisiko kirjeen tuolle kauppaneuvoksen tyttärelle ja selittäisi hänelle minkälainen ihminen hän oikeastaan on. Hän haki jo ajatuksissaan oikein katkeroita ja ivallisia sanoja, joita kirjeessään käyttäisi; mutta sitte hän ajatteli, ettei hänellä ollut oikeutta moittia Juliaa, eihän heidän välillänsä ollut minkäänlaista sopimusta eikä suinkaan voitu sanoa että Julia hänet petti, ja kuitenkin — kuitenkin tunsi hän itsensä petetyksi, hyljätyksi, pilkkana pidetyksi! Hän otti Julian valokuvan pöydältä ja oli jo vähällä viskata se uuniin, mutta hillitsi kuitenkin itsensä ja pisti kuvan pöytälaatikkoon.
Sitte hän luki koneentapaisesti korrehtuuria vaalikehoitukseen, joka oli painettava huomispäivän lehteen. Pari sanaa hän muutti siinä sattuvammaksi, muutoin hän antoi sen olla sillänsä.
Jopa valkeni vihdoin vaalipäivä. Aamulla varhain vedettiin kirjapainossa ensimmäinen arkki sanomalehteä ja lähetettiin paino-asiamiehelle. Nyt ei enää jatkettu lehden painattamista ennen kuin oli lupa jakamiseen saatu, sillä makulatuuria ei tahdottu painaa. Työväki meni välillä kirjapainosta pois, mikä kahvia juomaan, mikä einettä haukkaamaan.
Kirjapainon ollessa tyhjänä astui sinne sen isäntä, kauppias Pihlén, yönutussa ja tohvelit jalassa. Hän meni valmiin latomuksen luokse ja alkoi vaikeasti takaperin lukea ensimmäistä kirjoitusta.
— Peijakkaan kirjatoukka! huudahti hän äkkiä päästyänsä kirjoituksen lopulle, jossa kehoitettiin valitsemaan kauppias Enok Pihléniä, ja nimi oli vielä painettu suurilla kirjaimilla eri riville.