— Olipa hyvä että tulin katsomaan. Mutta kyllä minä opetan sinut sanaasi syömään, mutisi Pihlén itseksensä, ja kun hän vuoden kuluessa oli nähnyt kuinka latojat työtänsä tekevät, kaivoi hän ulos nimensä latomuksesta ja asetti sijaan samoilla kirjaimilla sanat: "Maisteri Kaarlo Tiira." Sitte kiristi hän formua lujempaan ja läksi pois. Ovessa tuli hänelle vastaan juoksupoika, joka toi hyväksytyn lehden paino-asiamieheltä.
Maisteri oli edellisenä yönä myöhään nukkunut; uni ei tahtonut tulla hänen silmiinsä ja hän väänteli itseänsä öiseltä kyljeltä toiselle kuumeentapaisessa ahdistuksessa, niinkuin mies, jonka rakkaimmat tuulentuvat ovat äkkiä ankean luontonsa näyttäneet. Unia ja kummallisia houreita nousi hänen silmäinsä eteen. Kerrankin hän jo kuvitteli itselleen että kaikki oli valhetta, että tuo kirje oli piloilla kirjoitettu, että Julia oli hänelle vielä uskollinen, tuo kaunis Julia säihkyvine silmineen. Mutta sitte tuli hänen eteensä komea upseeri, kullalta hohtavassa puvussa, rinta täynnä tähtiä ja rahoja, miekka laahasi kolisten jälessä ja kannukset helisivät. Maisteri sulki silmänsä ja veti itsensä huppuun päästäksensä tuosta näystä, mutta se ei kadonnut. Vihdoin aamupuolella yötä maisteri nukkui ja makasi sitte kauan.
Herättyänsä ja puettuansa päälleen, löysi hän ovensa takana päivän lehden. Hän otti sen käteensä. Ensimmäinen, mikä hänen silmäänsä pisti, oli hänen oma nimensä, jonka hän luki siinä suurilla kirjaimilla painettuna. Ensin hän ei käsittänyt mitä se merkitsi, mutta sitte huomasi hän missä kirjoituksessa nimi oli.
— Mitä konnamaisuutta tämä on! huusi hän kauhealla äänellä ja purskahti itkuun niin mies kun olikin.
Hän luki kirjoituksen vielä lävitse, siinä ei ollut mitään muuta muutettu. Siinä puhuttiin kuinka kaupunkia viime valtiopäivillä oli edustanut vieras helsinkiläinen, joka ei paikkakunnan oloja ja tarpeita tuntenut. Sitte sanottiin että se oli häpeäksi kaupungille, jossa kyllä oli omia miehiä sellaiseen toimeen kykenemään. Sitte lueteltiin mitä kaikkia ominaisuuksia valtiopäivämieheltä vaaditaan. Ne ominaisuudet ovat kaikki yhdistettyinä miehellä, jota lehti mitä hartaimmin sulki arvoisain valitsijain suosioon, ja se mies oli maisteri Kaarlo Tiira.
— Herra Jumala, huusi maisteri päätänsä pidellen, minkälaiseksi pöllöksi minut on tehty! Minä, joka koulu-opettajana en edes ole vaalikelpoinen, minä ehdottelisin tuollaista tyhmyyttä! Minä, joka en kärsi omaa kiitosta kenenkään suussa, laskisin nyt omassa lehdessäni tuollaista suitsutusta itselleni!
Maisteri sieppasi hattunsa ja kiiruhti juoksujalassa kirjapainoon. Ensimmäisenä hän tapasi kirjapainon johtajan, jonka kimppuun hän karkasi niinkuin kissa.
— Mies! huusi hän, kuinka se on mahdollista, kuinka olette uskaltanut sellaista tehdä? Ja hän ravisteli johtajaa kauluksesta.
Tämä, jolla ei ollut aavistustakaan mistään rikoksesta, luuli maisterin tulleen hulluksi ja koetti päästää itseänsä irti hänen kynsistään. Maisteri hellittikin kohta ja rauhoittui sen verran että molemmin puolin voitiin selityksiä antaa.
Johtaja ei tietänyt mistään. Hän näytti maisterille paino-asiamiehen luona olleen numeron, jossa oli oikea nimi. Muu väki kirjapainossa ei myöskään tietänyt mitään; juoksupoika vaan sanoi tavanneensa patruunan ovessa. Silloin maisteri heti arvasi asian oikean laidan ja läksi hammastaan purren pois.