Vaalipäivästä saakka maisteri Tiira ei ollut Pihlénissä käynyt eikä juuri paljon muuallakaan, jonka vuoksi hän ei ollut tavannut Alma Hegeliäkään sitten kuin Pihlénin puistossa. Nyt huomasi hän Alman pyrkivän hänen puheillensa ja hän meni tytölle puolitiehen vastaan. He läksivät yhdessä kävelemään.
Alma oli taas tuossa viehättävässä kansallispuvussa, jossa maisteri hänet ensikerran oli nähnyt vuosi takaperin; mutta hän oli nyt paljon muuttunut. Vuosi sillä ijällä tekee naisessa merkillisiä muutoksia. Alma oli erinomaisesti kehittynyt sekä ruumiin solakkuuden että käytöksen varmuuden puolesta ja uteliaalla kummastuksella huomasi maisteri, että hänen rinnallansa nyt oli täysikasvuinen nainen.
Kun he olivat hetken kävelleet äänettöminä, sanoi Alma:
— Te olette suutuksissanne, maisteri Tiira.
— En teille, olkaa siitä vakuutettu.
— Ei, vaan koko maailmalle ja siis tavallansa minullekin.
— Mistä syystä te sellaista luulette?
— Minä huomaan sen kirjoituksistanne… Voi maisteri, lisäsi hän äkkiä rukoilevalla äänellä, miksi te olette niin suuresti kirjoitustapaanne muuttanut? Minä muistelen aina viime kevättä, jolloin lehdessänne oli se erinomaisen liikuttava novelli ja kaikista kirjoituksista henki tyytyväisyys ja iloinen maailman katsanto.
— Ja lehden toimittaja kulki viinapatronain ja nylkyrien kahleissa, jatkoi maisteri matkivalla äänellä.
— Te luulette vaan sitä! Ja jospa niin olisi ollutkin, niin se ei suinkaan olisi teitä pakoittanut kohtelemaan pastoria sillä tavalla kuin teitte.