— Olofilleko?
Luutnantti von Storm oli lähtenyt kaupungista pian huviretken jälkeen ja häät oli päätetty viettää seuraavana kesänä. Sulhainen tahtoi niitä jo joulun aikana vietettäväksi, mutta Julian myötäjäisiä ei voitu siksi valmiiksi saada.
— Niin Olofille, vastasi Julia hetken perästä.
— Se on oikein… Mutta mikä sinua vaivaa, tyttö? Sinä näytät niin kummalliselta — oletko kipeä?
— En, äiti.
Mutta kun Julia koetti katsoa äitiä silmiin puhkesi hän kyyneleihin ja heittäytyi äitinsä syliin. Rouva Polin hämmästyi tuosta suuresti sillä sellainen hellyyden osoitus Julian puolelta ei ollut tavallista, ja kun hän ei saanut tyttäreltänsä sen enempää selitystä, otti hän pöydältä kirjeen, jota Julia paraikaa sulhaisellensa kirjoitti, ja alkoi lukea.
— Mitä tämä on? huudahti hän äkkiä. Oletko mieletön! Minkä vuoksi sinä et voisi luutnantti von Stormin kanssa onnelliseksi tulla? Onkos kummempaa kuultu!
— Äiti, minä en voi…
Rouva luki eteenpäin.
— Vai niin, vai sen vuoksi sinä hyljäät luutnantin, että hän on ennen ollut rakastunut tuohon… vanhaan piikaan? Mistä sinä luulet löytäväsi miehen, joka ei milloinkaan ennen olisi rakastunut? Minä luulin sinut jo sen ikäiseksi, että tiedät kaikkien unelmain ensilemmestä olevan — unelmia vaan.