— Te pahastutte siis tarjouksestani? kysyi neiti Torn hiljaa ja vetäytyi askeleen takaperin, sillä maisterin katse alkoi tuntua kummalliselta.
— En suinkaan, vastasi maisteri vihdoin ikäänkuin unesta heräten. Mutta suokaa anteeksi jollen voi tarjoustanne hyväkseni käyttää, sillä nykyisessä tilassanne olisi se minun puoleltani jokseenkin kohtuutonta. Jos minä nyt ottaisin teidän rahanne ja huomenna tiiliskivi putoisi päähäni, niin sinne ne olisivat menneet teidän säästönne. Ei, se ei käy laatuun.
Maisteri ei sallinut siitä sen enempää puhuttavan ja neiti Torn läksi pois.
Mutta siitä pitäin nähtiin maisteri Tiira ja neiti Torn joka päivä yhdessä, eikä sitä kukaan ihmetellyt, sillä olihan kohtalo ikäänkuin ajanut yhteen nämät kaksi yksinäistä ja ainoastaan itseensä turvautuvaa ihmislasta.
Tämä taaja seurustelu pian totutti heitä niin toinen toisiinsa, että tuskin osasivat ajatellakaan eroa mahdolliseksi tai tarpeelliseksi. Toistensa läheisyydessä tuntui olo heistä niin turvalliselta ja eroitettuina ajoi kaipaus heidät pian taas yhteen. Neiti Torn kysyi kaikessa neuvoa maisterilta, ja maisteri puhui kaikki tuumansa hänelle, lukipa hänelle kirjoituksiansakin ja kysyi hänen mielipidettänsä niistä. Toisinaan sellaisissa tapauksissa syntyi kiivas väittely, mutta päätös oli aina se, että neiti Tornin mielipide pääsi voitolle.
Neiti Torn asui vanhan leskirouvan luona, joka oli hänelle hiukan sukua ja joka hyvin mielellään olisi hänet naittanut. Rouva itse kaipasi Tuomas-vainajataan liikuttavalla hellyydellä. "Jos Tuomas eläisi, niin hän tekisi sitä ja sitä", se oli hänen tavallisin lauseensa kaikissa asioissa. Ukkonsa kuolemasta hän laski kaiken aikansakin; siitä oli jo kolmastoista vuosi kulumassa. Mutta vieläkin hän usein puhutteli Tuomasta unissaan.
— Ei, ei sitä tiedä minkä arvoinen mies on ennen kuin sen kadottaa, sanoi hän usein neiti Tornille. Jos sinullakin olisi mies, niin voisitte ostaa tämän talorähjän ja minä pääsisin kaikista puuhista. Mutta nyt sinä jäät tuohon, niinkuin lintu oksalle.
— No hyvä täti, en minä siltä hukassa ole.
— Jaa, jaa jaa! Minä tiedän — minä tiedän. Vanha muija näki mielihyvällä että maisteri Tiira heillä ahkeraan kävi, ja kun hän synkkinä syys-iltoina, jolloin kylmä tuuli vonkui nurkissa ja sydän kaipasi lämmintä, oli saanut nuoret pehmeään sohvaan istumaan ja heittänyt lampun ylitse punertavan paperiverhon, joka rusoitti kasvot ja laajensi silmäterän, hiipi hän itse toiseen huoneesen, pani paksusankaiset silmälasit nenälleen ja alkoi lukea Bunyanin "Taivaasen juoksijata".
Eräänä iltana joulukuun puolivälissä kun maisteri oli istunut sohvaan tuossa tutussa pienessä salongissa, ilmoitti neiti Torn että hän nyt oli saanut koti-opettajattaren paikan ja että hänen piti lähteä sinne jo jouluksi. Paikka oli Pohjanmaalla parin kymmenen peninkulman päässä.