Maisteri säpsähti.
— Meidänhän täytyy siis erota? sanoi hän omituisella äänellä.
— Niin! naurahti neiti Torn ja katsoi häneen suurilla silmillään kysyväisesti. Olihan se luonnollista.
Maisteri oli hetken vaiti, mutta sanoi sitte päätään puistaen:
— Se on mahdotonta!
Tämä lause tuli niin sydämen pohjasta, että neiti Torn kalpeni. Hän arvasi mitä nyt seurasi. Maisteri alkoikin heti selittää minkä vuoksi heidän eroamisensa on mahdotonta. Sen vuoksi että he rakastavat toisiansa, että he eivät voi elää eroitettuina. Hän puhui ikäänkuin heidän molempain nimessä, ikäänkuin neiti Tornilla ei voisi toisenlaisia ajatuksia olla.
Eikä hänellä ollutkaan, se hänen täytyi vihdoin tunnustaa nojatessaan päätänsä maisterin rintaa vastaan. Ei — ei koskaan erota, se oli hänenkin mielipiteensä; ei milloinkaan, vaan yhdessä kärsiä, yhdessä nauttia kaikki.
Sitte he menivät asiata tädille ilmoittamaan, mutta täti oli nukkunut keinutuoliinsa, kirja syliin. Maisteri ei antanut häntä herättää, vaan läksi pois. Mutta silloin neiti Torn ei enään malttanut olla, vaan meni ja suuteli vanhusta otsaan. Nukkuja heräsi ja alkoi katsella kirjaansa ikäänkuin olisi koko ajan lukenut, mutta tyttö painoi kirjan alas ja kuiskasi tädin korvaan:
— Täti, hän on tunnustanut.
— Ja sinä?