— Minä myöskin.
— No Jumala teitä siunatkoon! sanoi vanhus riipaisten silmälasit pois.
Mutta sinullahan on kyyneleet silmissä, tyttö!
— Rakkaus minua peloittaa, täti. Tiedättehän kokemukseni,
— Tulessa kulta vaan puhdistuu. Ei nyt ole itkun aika, nyt ruvetaan häitä ajattelemaan!
Vanha muija käännähteli niin nopsasti kuin olisi uudestaan nuoreksi muuttunut, ja vielä kauan sen jälkeen kuin oli maata pantu ja valkea sammutettu, puhua ropotti hän vuoteeltansa pimeässä, antaen viisaita, kokemukseen perustuvia neuvojansa tytölle, jonka silmiin ei myöskään uni tahtonut tulla. Hän kiitti onneansa ettei täti pimeässä nähnyt hänen punastustansa kun neuvot toisinaan liiaksi yksityisseikkoihin kajosivat; mutta hän ei myöskään raskinut kieltää tätiä sopottamasta, sillä olihan sentään kenties hyvä panna tuollaisia neuvoja korvan taakse tulevaisuuden varaksi.
Juslenius, joka keväällä ei tullutkaan luvuissansa valmiiksi ja sen vuoksi oli jäänyt koko kesäksi Helsingin läheisyyteen lukemaan, oli syksyn kuluessa suorittanut tutkintonsa ja palasi nyt jouluksi kandidaattina kotikaupunkiinsa. Hän tuli maisterin luokse ja huusi heti ovesta sisään päästyänsä:
— No sinähän olet keittänyt itsellesi aika sopan! Sinä tulet kohta kuuluisaksi Suomenmaassa. Sinun käytöksestäsi väitellään pro et contra jo muuallakin kuin Kauppilassa. Mutta hyvää päivää ensin! Wie steht's, vie geht's?
Vaikka sitte jo muutakin puhuttiin, palasi Juslenius uudestaan aloittamaansa asiaan.
Kuinka tuo suurisilmäinen koulumamseli sai sinut ritariksensa noin onnettomilla seurauksilla? Sinua voisi nyt syystä sanoa "surkean ulkomuodon ritariksi".
Kuules, minä annan sinulle yhden neuvon, sanoi maisteri vakaasti, puhu aina kunnioituksella neiti Tornista, sillä hän ei ansaitse vähintäkään pilkkaa.