ASSESSORI. Sallikaa minun puhua loppuun saakka! — Kuinka usein olen aikonut antaa minäkin roponi suomalaisille kouluille, joiden menestystä sydämestäni harrastan, mutta aina on suomenmielisten ynseys minua siitä estänyt. Olen ajatellut: oppikoot ensin nöyryyttä, sillä se on oikean sivistyksen ensimäinen merkki.
KANTTORI. Se, joka asiata todenteolla harrastaa, ymmärtää myös eroittaa päätarkoituksen henkilöistä, eikä iske kiinni vähäpätöisyyksiin.
ASSESSORI. Se ei suinkaan ole vähäpätöistä kenenkä kanssa jotakin yhteistä työtä tekee! Mitä asian ja henkilön eroittamiseen tulee, niin ei teidän pitäisi siitä paljon puhumaan, teidän, joka sekoitatte itsenne, isänne ja Herra ties keitä kaikenlaisiin asioihin, joilla ei ole mitään yhteyttä.
KANTTORI. Teillä on mahdollisesti syytä niin sanoa; minä en sitä lausunutkaan teitä moittiakseni.
ASSESSORI. Vähät siitä! Mutta vielä nytkin olisin valmis antamaan jonkun summan, esimerkiksi viisisataa markkaa, suomalaisille kouluille ja teidän kauttanne, jos vaan voisin toivoa hiukankin ystävällisempää kohtelua.
KANTTORI, puhuen itseksensä. Viisisataa markkaa! Koko pitäjässä on saatu kokoon ainoastaan sata ja yhdeksänkymmentä, se tekisi yhteensä kuusisataa yhdeksänkymmentä; voisin lisätä siihen omistani kymmenen markkaa. Seitsemänsataa markkaa — mikä summa, mikä summa! (Assessorille.) Mitä te siis oikeastaan tahdotte, herra assessori?
ASSESSORI. Että te kunnankokouksessa, joka alkaa parin tunnin päästä, puhutte Pilbladin yrityksen puolesta, ja jos polttimon rakentamiseen lupa annetaan, niin lahjoitan kunnalle kouluhuoneet ja te saatte viisisataa markkaa.
KANTTORI. Minä kirjoitan ne heti teidän niinellänne keräyslistaani.
ASSESSORI. Ei millään muotoa minun nimeäni! Minä vihaan kaikkea melua, enkä tahdo ylvästellä hyvillä töilläni; kaikki tapahtukoon hiljaa ja sävyisästi. Pankaa oma nimenne.
KANTTORI. Kuinka? Mitä te tarkoitatte?