(Menee toisten jälestä.)
III. Kohtaus.
Kanttori ajatuksiinsa vaipuneena. Kanttorin Äiti tulee maantieltä.
ÄITI koskettaa kanttoria olkapäähän. Miksi olet noin ajatuksissasi? Onko totta että täällä nyt ratkaistaan viinapolttimon asia? Tulin sitä vartavasten kuulemaan.
KANTTORI. On.
ÄITI. Ja sekö sinua huolettaa?
KANTTORI. Niin, äiti, se todellakin painaa mieltäni.
ÄITI. Muistelet kai isääsi — olithan hänen kuollessaan jo kylliksi vanha. Mutta luuletko että polttimon rakentamiseen suostutaan?
KANTTORI. Siitä olen melkein varma.
ÄITI. Voi onnettomia! Toisin päättäisivät, jos olisivat kokeneet mitä minä olen kokenut, jos olisivat nähneet siivosta miehestä vähitellen kasvavan juopon, nähneet varansa hupenevan niinkuin sulaa lumi lämpöisissä kourissa! Voi ne olivat kovat ajat minulla; luulin hulluksi tulevani — niin paljon sain surra ja itkeä. Ja kun isäsi vihdoin löydettiin kuolleena, viinaan kuolleena, ilman pappia, syntisenä, viinapullo puolillaan vielä lakkarissa, silloin juoksin minä pitkin kujia ja huusin: Ylös vaimot ja tyttäret! Ylös taisteluun hirveintä vihollistamme vastaan, joka ryöstää meiltä isät, puolisot, sulhaset, joka hävittää tavaramme, turmelee koko sukumme, — ylös Suomen naiset! Mutta kukaan ei liikahtanut, ääneni sortui enkä sittemmin enään ole huutanut. Olen vaan koettanut kasvattaa sinuun tahdon lujuutta, joka auttaisi kestämään viettelyksiä vastaan, sillä juuri tahdon lujuuden puute se isäsi hukkaan vei. Kuinka kasvatuksessasi olen onnistunut, sitä en vielä tiedä sanoa — isäsikään ei vielä sinun ijälläsi väkeviä ryypännyt. Toivon kuitenkin ett'et ole hänen luontoansa perinyt.