HANNA, nostaa päänsä ja ojentaa kätensä assessorille. En itke. — Te olette jalo mies, herra assessori! Lahjanne osoittaa, että rinnassanne sykkii kansallinen sydän.
ASSESSORI, katsoen Hannaa silmiin. Te olette kummallinen. — (Päästää käden irti.) Kansallinen! Kuka ei olisi kansallinen? Ette suinkaan te ole niitä, joissa vallitsee se harhaluulo että muut eivät ole kansallisia kuin ne, jotka suurinta ääntä pitävät? Mutta vähät siitä. — Seikka, joka erittäinkin kehoittaa minua koulun kuntoon panemiseen, on se, että meillä nyt on tilaisuus saada teistä, neiti Sommar, hyvä opettaja kouluun, tilaisuus, jota jonkun ajan päästä kenties ei enään olisikaan.
HANNA. Oi minä olen teille hyvin — hyvin kiitollinen, herra assessori.
ASSESSORI. Se minua ilahduttaa, neiti Sommar. — Mutta olenhan toki varsin epäkohtelias kun viivytän teitä tässä, enkä vie kotiani, jossa näistä asioista paremmin sopisi keskustella; vaan sitä olen tehnyt tahallani, sillä olen odotellut kanttoria, jotta saisin hänelle suorittaa nuo — kuinka sanoisin? — nuo koulurahat, mutta häntä ei näykään. Kas tuolla hän tuleekin; jos olisin ennen kaivannut, olisi kenties pikemmin tullut.
VI. Kohtaus.
Entiset. Kanttori tulee maantieltä. Assessori menee kanttoria vastaan, keskustelevat hiljaa ja assessori antaa kanttorille rahaa.
HANNA, rouva Turholmille. Katsopas, täti, kuinka hän hymyilee ja kumartelee orjallisesti!
ROUVA. Se on inhoittavaa!
ASSESSORI. Onhan siinä viisisataa?
KANTTORI. Viisisataa, herra assessori, minä kiitän!