HANNA. Kyllä uskon ilmankin. Mutta teidän sijassanne en olisi mokomaan toimeen ryhtynyt.
ASSESSORI. Kyllä sitä on helppo sanoa, mutta voitte olla varma siitä, että jollen minä olisi sitä tehnyt, olisi joku toinen sen toimittanut ja varmaankin menestynyt yhtä hyvin kuin minä. Muutoin ei asia ollenkaan tapahtunut sellaisessa niin sanoakseni raa'assa muodossa, kuin te näytte luulevan. Ei siinä ollut puhettakaan lahjomisesta, haasteltiin vaan suomalaisista kouluista ja niiden hyväksi kanttori suostui rahaa ottamaan.
HANNA. En tiedä puhutteko pilkkaa tai totta, mutta hirmuiselta ivalta tuntuvat sananne.
ASSESSORI. Hyvä neiti, mitä syytä olisi minulla tässä pilkkapuheita jaaritella? Asia todellakaan ei ole sitä laatua, sillä jos niin käy että viinapolttimosta jotakin vahinkoa tälle kunnalle seuraa, niin olen minäkin osaksi siihen syypää. Sitä olen ajatellut ja olen päättynyt tehdä mitä voin sen kohdan korjaamiseksi. Kansa on täällä vielä kovasti oppimatonta ja raakaa, kouluja puuttuu — siinä vielä avara vaikutusala jokaisella isänmaan-ystävällä. Sen vuoksi olen päättänyt lahjoittaa tuolla kirkon luona olevat huoneeni pitäjän kansakoululle.
ROUVA. Todellakin! Voi minä kiitän teitä edeltäkäsin sekä omasta että kuntalaisten puolesta.
HANNA. Tietääkö kanttori tästä lahjasta mitään?
ASSESSORI. Hänelle olen siitä jo kertonut, mutta miksi sitä kysytte?
HANNA. Muutoin vaan. (Kääntyy äkkiä rouva Turholmiin ja painaa päänsä hänen olalleen.) Hän puhui siis tästä, ja minä toivoin saavani kiittää häntä tuosta lahjasta; mutta se ei olekaan suurin erehdykseni.
ROUVA. Lapsi parka!
ASSESSORI. Itkeekö neiti Sommar? Mieltäni pahoittaa, jos minä olen siihen syynä.