I. Kohtaus.
Kanttorin Äiti pyyhkii tomuja; Kanttori tulee sisään.
ÄITI. Joko päättyivät kirkonmenot?
KANTTORI. Ei vielä juuri; viimeisiä rukouksia jäi provasti lukemaan. Pyysin suntiota laulamaan lähtövirttä, sillä tahdoin kiiruhtaa tänne katsomaan onko kaikki valmiina. Käskin soittamaan kelloja kun lähtevät kirkosta, sillä ai'on ottaa provastia ja muita vieraita laululla vastaan kun tulevat tänne, tiedättehän tuolla laululla, johon olen itse sepittänyt sanat ja itse säveltänyt nuotinkin.
ÄITI. Oletko varma siitä, että lapset sen hyvin osaavat?
(Kuuluu kellon soittoa.)
KANTTORI. Olen. Mutta kuuluuhan jo kellojen soitto.
ÄITI. Ei kirkosta; tuo ääni tulee viinapolttimon rakennukselta, jonka perustusta par'aikaa lasketaan. Työväkeä soitetaan ruo'alle.
KANTTORI kävelee edestakaisin ja puhuu puolittain itsekseen, puolittain äidilleen. Kuinka paljon olen puuhaillut tämän koulun tähden! Tuskin olen öillä unta saanut, pääni tuntuukin raskaalta ja kuumalta. En tiedä miksi, mutta viime aikoina on erinomainen rauhattomuus minua vaivannut; on niinkuin joku taakka painaisi päälläni.
ÄITI. Tiedätkö mitä sinusta kerrotaan? Sanotaan että juuri sinä viettelit kuntakokousta viinapolttimoon suostumaan.