TOINEN TYTTÖ. Eihän äiti niin sanonut! Pyytäisimme — pyytäisimme, ettei teidän rakkautenne meitä kohtaan lakastuisi yhtä pian kuin nämät ruusut.
HANNA. Voi teitä! (Suutelee molempia.) Te olette ruusunkukkaisia, joita aina rakastan enemmän kuin mitään maailmassa! Kiitoksia, kiitoksia, rakkaat lapset, te saatte sydämeni sulamaan.
(Peittää nenäliinalla silmänsä.)
ASSESSORI. Kas niin, nyt olette saaneet opettajanne itkemään; saattakaa hänet taas iloiseksi jollakin tavalla, esimerkiksi laululla.
HANNA. Niin laulakaa; voittehan laulaa samaa mitä äsken ulkona kun tänne tulimme. No mitä katselette?
ENSIMÄINEN TYTTÖ. Missäs on kanttori?
HANNA. Kanttori? Mitä te hänellä?
ENSIMÄINEN TYTTÖ. Kukas tahtia lyö?
HANNA. Oh, kyllä te osaatte laulaa ilman tahdinlyöjääkin. Mehän tässä vaan teitä kuuntelemme, assessori ja minä.
TYTÖT laulavat.