HANNA. Luullakseni tahtovat ampua ilolaukauksia. Gabriel meni vast'ikään kieltämään.
ROUVA, laskee kätensä Hannan olkapäälle. No, sinä mahdat olla onnellinen nyt!
HANNA hajamielisesti. Kuinka niin?
ROUVA. Sepä kysymys! Eikö meillä nyt ole kansakoulu, jossa sinä olet opettajana? Etkö itse ole kihloissa miehen kanssa, jota kunnioitat?
HANNA. Riittääkö siihen paljas kunnioitus, täti?
ROUVA. Minä ymmärrän mitä tarkoitat. Ei — paljas kunnioitus ei onneen riitä, siinä tarvitaan rakkautta myöskin; mutta rakkaus on ainoastaan siellä mahdollinen missä kunnioitus asuu. Rakkaus ilman kunnioitusta on — — en tahdo sanoa sen oikeata nimeä.
HANNA. Sitä olen näinä aikoina itselleni tuhannesti sanonut, ja kuitenkin —
ERÄS TYTTÖ juoksee sisään kirje kädessä ja antaa sen Hannalle. Tässä on kirje neidelle, se oli hänen kädessään! Voi! Voi!
(Kiiruhtaa ulos käsiään väännellen.)
HANNA. Mitä tämä merkitsee? Kirje minulle — ja mistä? Tuoja on jo poissa! (Avaa kirjeen.) Lyijykynällä kirjoitettu. Kanttorilta!