"Se ilahuttaa minua, ja nyt hyvästi, nuori herra Wilding! Mutta kuitenkin", napisi Janne sulkiessaan ovea ja puistaen päätänsä, "ei olisi pitänyt koskea nimehen. Olisi ollut paras onnea seurata eikä sitä solmita."
EMÄNNÖITSIÄ TULEE.
Seuraavana päivänä istui viininkauppias ruokasalissaan vastaanottaakseen hakijoita talossaan avonaiseksi julistettuun ammattiin. Se oli vanhan-aikuinen huone, kaunistettu puuhun leikatulla kukka-seppeleellä; lattia, joka oli tammesta, oli peitetty kuluneella itämaalaisella matolla, ja huonekalut olivat ruskeasta mahonkipuusta, jotka kalkki olivat olleet uudet Pebblenpojan ja Veljenpojan aikana. Salin iso kenkki oli aikanansa nähnyt monta komeata puolipäivällistä, joita Pebblenpoika ja Veljenpoika olivat valmistaneet kauppa-ystävillensä, sen vanhan ohjeen mukaan että uhrattu salahka ei ole hukassa, kun sillä saadaan valaskala, ja Pebblenpoika ja Veljenpojan suuri, kolmikulmainen tallrikinlämmittäjä, joka oli rakennettu niin että täytti koko kamiinin etupuolen, vartioitsi allansa olevata kiviarkun-muotoista potelli-kopsaa, joka, aikoinaan oli sisältänyt monta mittaa Pebblenpojan ja Veljenpojan viiniä. Mutta pieni punaposkinen vanha kanki-palmikolla varustettu nuorukainen, jonka kuva rippui seinällä ja selvästi näkyi olevan herra Pebblenpoika eikä Veljenpoika, oli paneutunut levolle toiseen kiviarkkuun, ja tallrikinlämmittäjä oli joutua nyt yhtä kylmäksi kuin hän. Kullatut mustat aarnit, jotka, mustat kuulat suussa, istuivat kullattuin renkaitten päässä ja kantoivat haaraisen kynttiläjalan, näyttivät siltä kuin jos he vanhoina päivinänsä kokonaan olisivat menettäneet halun leikitellä kuulilla, ja, surumielisesti osoittaen renkaitansa, he ikäänkuin tahtoivat tehdä tuon tavallisen lähetyssaarnaja-kysymyksen, josko eivät vielä olleet vapauttansa ansainneet ja josko eivät olleet aarneja ja veljeksiä.
Samaten kuin Columboa tarvittiin uuden mailman löytämiseksi, niin tarvittiin juuri tämmöistä aamua Raajarikkoloukon löytämiseksi. Päivä ja lämmin tunkeutui sisälle aukastujen akkunain kautta ja valaisi rouvasnaisen kamiinin yli rippuvaista kuvaa, joka muuten olikin ainoa seinien koristus huoneessa.
"Äitini hänen viidennellä kolmatta vuodellansa", — sanoi Wilding itsekseen, silmillään haaveksivasti seuraten auringonsäteitä maalatun kuvan kasvoilla, "olen mitä ripustanut seinälle tuohon, että saisit vieraat ihastella häntä hänen nuoruutensa ja kauneutensa kukoistuksessa. Äitini hänen viidennelläkymmenellä vuodella olen minä pannut omaan, yksinäiseen kammariini pyhäksi muistoksi itselleni. Ah, oletteko te, Jarvis?"
Nämät viimeiset sanat sanoi hän eräälle konttoristille, joka oli koputtanut ovelle ja nyt sieltä tirkisteli.
"Minä se olen, herra. Tahdoin vaan ilmoittaa, että kello on lyönyt kymmenen, ja että siellä on usiampia naisihmisiä konttorissa."
"O! sinä hyvä Jumala!" sanoi viininkauppias, tullen punaisemmaksi, missä ennen oli punainen, ja valkeammaksi, missä entisestään oli valkea poskillaan, "onko siellä useampia? Niin monta kuin useampia? Sitten teen parasta, jos alotan ennenkuin tulee vielä enemmän. Tahdon puhutella niitä toinen toisensa perästä, siinä järjestyksessä kuin ovat tulleet, Jarvis!"
Sukkelasti varustaen itseään nojaustuoliin pöydän eteen kirjoitus-neuvojensa taakse, aikoi herra Wilding, asetettuansa ensiksi tuolin toisellekin puolelle pöytää vastapäätä omaa, toimitustansa suurella pelvolla.
Hän sai nyt kärsiä sitä juoksua, joka tällaisissa toimituksissa on niin tavallista. Siellä ilmestyi tuo aina tavattava laji naisia ilman tunteitta, sekä toisia ylimäärän herkkä-tunteisia. Sinne tuli saaliin-himoisia leskejä, jotka tulivat häntä anastamaan painaten kainaloonsa sateensuojaansa, ikäänkuin olisi tämä ollut hän itse, jota puristivat. Siellä oli ylpeitä naimattomia naisia, jotka olivat parempia päiviä nähneet ja tulivat varustettuina papintodistuksilla uskonsa puhtaudesta, ikään kuin olisi hän ollut Pyhä Pietari avaiminensa. Siellä oli leppeitä naimattomia naisia, jotka tulivat päästäksensä naimiseen hänen kanssa. Siellä oli emännöitsiöitä ammatiltaan, jotka, tuimat kuin vanhat partasuut korpraalit, äksierauttivat häntä taloushoitamisessa, sen sijaan että itse antautuisivat tutkinnon alle. Siellä oli nääntyväisiä potilaita, jotka eivät pitäneet niin paljon palkasta, kuin yksinäisen sairashuoneen vakavasta turvasta. Siellä oli hellätunteisia naisia, jotka purskahtivat itkuun joka sanan jälkeen ja joita sitte piti virvoittaman lasilla kylmää vettä. Siellä tulivat muutamat parittain, toinen erinomaisen kaunis toinen erinomaisen ruma, joista kaunotar hyvin tyydyttäväisellä tavalla vastasi kaikkiin kysymyksiin, kunnes viimeksi havaittiin, ettei hän ollutkaan hakija ammattiin, vaan ystävä rumalle, joka sillä aikaa syvällä äänettömyydellä ja nähtävällä vihalla oli silmiänsä mullistellut.