Herra Wilding katsoi yht'äkkiä ylös. Hänen luonnossansa asuva oikeuden tunto heräsi väittääksensä emännöitsiän viimeistä lausetta vastaan, ja sieluansa koitti hän vahvistaa sitä järistystä vastaan, jota oli kärsinyt.
"Olisitteko siis salanneet tätä asiaa minulta, jos olisitte voineet?"
"Toivon että aina olisin puhunut totuuden, jos olisi kysytty minulta", vastasi rouva Goldstraw, "ja tiedän että se ehkä onkin parempi minulle, ettei tuo salaisuus enään rasita mieltäni. Mitä se nyt hyödyttää että —"
"Mitäkö hyödyttää? Mutta, suuri Jumala, jos kertomuksenne on todenmukainen —"
"Olisinko nykyisessä tilassani sen teille kertonutkaan, ellei se olisi todenmukainen ollut?"
"Suokaa anteeksi", sanoi viininkauppias. "Teidän täytyy kärsiä vikojani. Tämä hirvittävä havainto on minulle vielä jotaan käsittämätöntä. Me rakastimme toisiaan niin sydämmestä — minä tunsin olevani niin onnellinen ollessani hänen poikansa. Hän kuoli minun sylissäni, rouva Goldstraw, kuoli siunaten minua niin kuin yksin äiti saattaa siunata lapsensa. Ja nyt monen vuoden kuluttua saan kuulla että hän ei ollutkaan äitini! voi! voi! En tiedä enään mitä puhun!" sanoi hän ja se malttavuus, jonka vaikutuksen alla hetken oli puhunut, liekutti ja sammui — "Se ei ollut tästä hirvittävästä surusta, josta oli aikomukseni puhua, vaan jotaan muuta. Niin, oikeen! Te hämmästytitte, loukkasitte minua vasta, kun sanoitte tahtovanne salata asiaa minulta, jos olisi ollut mahdollista. Älkää enään niin puhuko. Se olisi ollut rikos. Salata sitä. Teidän tarkoituksenne on hyvä, en tahdo saattaa teitä pahoille mielin; olette hyvänluontoinen nainen, mutta ette arvaa minkälaisessa pulassa olen. Hän jätti minulle kaiken omaisuutensa, siinä täydessä luulossa että olin lapsensa, mutta nythän en olekkaan lapsensa ja olen anastanut toisen ihmisen perinnön ja vahingossa saanut hänen nimensä ja säätynsä. Sitä miestä täytyy hakea ja löytää! mistä voin tietää, ettei hän tällä hetkellä kärsi puutetta ja kenties ei hänellä ole leipä-palaista suuhun panna. Ainoa toivoni voidakseni kantaa tätä onnen koettamusta on tehdä jotaan, joka olisi voittanut äitini mieli-suosiota. Varmaan tiedätte, rouva Goldstraw, enemmän asiasta kuin mitä jo olette ilmaisseet. Kuka tuo muukalainen rouvasnainen oli, joka otti lapsen omakseen. Kuulittehan ainakin hänen nimensä."
"En koskaan, sire. En ole sen enemmin nähnyt enkä kuullut puhuttavankaan hänestä."
"Eikö hän mitään maininnut ottaessaan lasta mukaansa? Tutkikaa muistoanne. Varmaan hän jotaan sanoi."
"Ainoastaan yhden seikan muistelen. Sinä vuonna vallitsi erinomaisen kova kivuloisuus, ja monta lasta makasi taudissa. Kun rouvas-nainen lähti pienen pojan keralla, sanoi hän hymyillen minulle: 'älkää huolehtiko hänen terveydestä. Hän tulee kasvatettavaksi paremmassa ilma-alassa kuin tämä on, sillä aion viedä häntä mukaani Sveitsin maahan.'"
"Sveitsin maahan? minnekä siellä?"