"Suokaa anteeksi hetkeksi, Yrjö Vendale", sanoi Wilding, "minulla on Jarvis'elle sana sanottava. Lähettäkää noutamaan herra Bintrey'tä" toisti hän, "ja viipymättä."
Mentyänsä laski herra Jarvis kirjeen pöydälle.
"Se on luultavasti meidän kirjeenvaihtajilta Neuschâtelissa, sir", sanoi hän — "siinä on Sveitsin postimerkki kirjeessä."
UUSIA HENKILÖITÄ NÄKYMÖLLÄ.
Sanat "Sveitsin posti-merkki," jotka seurasivat niin äkkiä emännöitsiän mainitsemata Sveitsin maata, jouduttivat herra Wildingin mielen-liikutusta niin kiihtyneelle kannalle, ettei uusi kauppa-kumppani saattanut olla sitä huomaamatta.
"Mitäs on tapahtunut, Wilding?' kysyi hän hätäisellä äänellä, mutta vaikeni samassa katsoen ympärillensä etsiäksensä jotaan näkyvää syytä hänen kauhistuneesen mielialaansa.
"Hyvä Yrjö Vendale" — vastasi viininkauppias surullisella katsannolla, ojentaen kättänsä enemmin niinkuin apua tarvitseva kuin joka tervetulemisiansa sanoo — "hyvä Yrjö Vendale, asia on se, etten minä koskaan enää pääse minuksi. Se on vasta mahdotonta, että koskaan pääsisin minuksi takaisin; sillä toden teolla en ole enään minä itse."
Uusi kauppa-kumppani, ruskean-verevä kaunis mies, melkein samassa iässä kuin Wildingkin, sukkelalla, vakavalla katsannolla ja raittiilla käytöksellä, vastasi ihan luonnollisella hämmästyksellä:
"Ette te itse?"
"En enään se, joksi luulin itseni" — vastasi Wilding.