"Mistä minä tiedän kuka?" — vastasi kyypäri, nähtävästi harmissa rohkeasta kysymyksestä. — "Ne, näetten! Ne, jotka sanovat kaikkia, ymmärrättekö? Kuinka minä voin sanoa kuka se Ne on, jos ette itse tiedä sitä?"
"Se on totta! Jatkakaa!"
"Ne sanoo, että joka sattuu saamaan tuommoisen tukon mustanpunaisia sieniä suoraan rinnallensa, hän tulee murhatuksi niin varmaan kuin mailma on."
Pysähtyen suu naurussa, kohdataksensa vanhan kyypärin silmiä, joita tämä oli kyntteliinsä luonut ikäänkuin uneksiva lausuen mainitut sanat, tunsi Vendale yhtäkkiä raskaan käden putoavan rinnallensa. Ja kun hän silmänräpäyksessä seurasi sitä kättä, joka oli häntä tavoittanut ja joka käsi ei ollut muun kuin opastajansa — näki hän että tämä oli lyönyt hänen rinnaltansa tukon sieniä, jotka samassa putosivat maahan.
Tuokion katseli hän kyypäriin yhtä kauhistuneena kuin tämä häneen, mutta samassa he tulivat päivänvaloon kellarin portaitten päähän ja ennenkuin Vendale raittiisti juoksi niitä ylös sammutti hän sekä kynttelinsä että kauhistavan taika-uskonsa.
WILDING LÄHTEE.
Seuraavana päivänä edeltä puolenpäivää läksi Wilding yksinään ulos ilmoitettuansa kotona, että, jos herrat Vendale eli Bintrey kävisivät häntä kyselemässä, niille sanottaisiin että hän oli mennyt Löytölasten-huoneesen: Vasten kaikkia, mitä kauppa-kumppalinsa oli hänelle puhunut, vasten myös mitä hänelle oli muistuttanut laki-asiain neuvon-antajansa, joka oli ollut samasta ajatuksesta kuin edellinenkin, pysyi Wilding järkähtämättömänä päätöksessään. Löytää kadonnutta nuorukaista, jonka paikkaa itse oli omistanut, oli tästä hetkestä elämänsä päätarkoitus, ja kuulustelemin Löytölasten-huoneessa oli selvästi ensimmäinen askele haluttua löytöä varten. Tästä syystä läksi nyt viininkauppias Löytölasten-huoneesen.
Kartanon hänelle ennen niin tuttu muoto näytti hänestä nyt yhtä oudolta kuin kamiinifriisin yli rippuvan kuvan. Rakkahin muistonsa siitä paikasta, joka oli ollut hänen lapsuutensa turvana, oli siitä nyt ijäksi poistunut. Kummallinen vasta-hakoisuus valtasi häntä, kun hän sisälle astuessa ilmoitti asiansa; sydäntänsä pakoitti, kun istui yksinään odotus-salissa, sill'aikaa kuin lähetettiin noutamaan laitoksen rahaston-hoitajaa, jonka kanssa hän tahtoi puhua ja pakinomisen alkaessa voi hän ainoastaan laskea vaivalla selittää tulonsa tarkoitusta.
Rahaston-hoitaja kuunteli häntä katsannolla, joka lupasi tarpeellista huomiota, vaan ei enempääkään.
"Meidän täytyy," sanoi hän kun puheen vuoro tuli hänelle, "olla varovaiset kaikissa kysymyksissä, joita meille vieraat tekevät."