"Tulemme olemaan ainoastaan kaksi ennen illan loppua" — päätti Vendale.
Englannissa uudenvuoden päivänä annetaan ja vastaan-otetaan puoli-päivällispidot niinkuin muulloinkin ilman muuta, vaan muissa maissa pidetään tätä päivää suurena lahjain antamisen ja vastaan-ottamisen tilaisuutena. Välistä on mahdollista noudattaa vieraita tapoja ja Vendale ei pelännyt kokeen tekemistä. Vaikeampi oli hänen päättää minkälaisen hänen uudenvuoden-lahjansa Margueritelle pitäisi oleman. Talonpojan tyttären arka arvonsa tunto, joka kipeimmästi tunsi eroituksen oman ja hänen yhteiskunnallisten asemain välillä, oli varmaan hiljaisuudessa nouseva häntä vastaan, jos hän uskalsi tarjota hänelle kallista lahjaa, ja köyhänkin miehen varoilla ostettava lahja oli siis ainoa, jonka hän toivoi, antajan vuoksi, löytävän tien tytön sydämmeen. Vakaa-mielisesti vastustaen kiusausta, timanttein ja rupiinein muodoista kiusausta, osti Vendale nastion, Genualaisen taidekalun, joka oli yksinkertaisin ja vaatimattomin koristus, jonka hän löysi juveleerarin puodissa.
Hän pisti lahjansa salaa Margueriten käteen, kun Marguerite tätä hänelle ojensi tervehtiäksensä Vendalea päivällis-pidoille määrättynä päivänä.
"Tämä on ensimmäinen uudenvuoden-päivä, jota vietätte Englannissa," sanoi Vendale. "Sallitteko minun käyttää samaa tapaa kuin teidän kodissanne harjoitetaan?"
Marguerite kiitti vähäisen hämillänsä, katsellen pientä rasiaa, epä-tietoisena mitä tuo mahtoi sisältää; vaan kun hän sen aukaisi ja näki kuinka huolellisesti yksinkertaisesti Vendalen pieni muistinlahja oli valittu, tajusi hän kohta Vendalen syitä ja käänsi häntä kohtaan iloiset kasvonsa, joissa selvään oli luettava hänen mielipiteensä: "tunnustan todellakin että olette minua ilahuttaneet ja miellyttäneet." Ei milloinkaan hän Vendalen mielestä oli ollut näin kauniina kuin tällä hetkellä. Hänen talvi-pukunsa tummanruskea silkki-hame mustan sametti-liivin kanssa, joka nousi kaulaan asti ja pehmeästi ympäröitsi sitä pienellä joutsen-höyhenisellä seppeleellä — koroitti vastakohdan koko voimalla hänen ihonsa hohtavaa valkeutta.
Vasta silloin kuin Marguerite hänestä kääntyi peiliä vastaan pannaksensa uuden lahjansa entisen sijaan, tuli Vendale havaitsemaan että muitakin läsnä-olijoita oli huoneessa. Hän näki nyt Obenreizeria, joka tapansa mukaan likisti hänen kyynäspäätänsä ja kuuli tämän äänen hienolla ivauksella kiittelevän häntä kohteliaisuudestaan Margueriteä kohtaan: "Kuinka siisti ja yksinkertainen lahja, hyvä herra! Minkä hienon aistin se osoittaa!" — Nyt vasta huomasi myös Vendale, että paitsi häntä itseä vielä toinenkin vieras, mutta ainoastaan yksi, oli saapuvilla, jota Obenreizer esitteli hänelle maanmiehenänsä ja ystävänään. Ystävän kasvot olivat homehtuneet, ja ystävän ruumiinvarsi paksu ja puhlakka. Hänen ikänsä muistutti ihmisellisen elämän syksystä, ja illan kuluessa osoitti hän kaksi silmiin-astuvaa omaisuutta, toinen: olla vaiti; ja toinen: tyhjentää potelleja.
Rouva Dor ei ollut huoneessa, eikä hänelle ollut jätetty sijaakaan pöydässä kun ruualle ruvettiin. Obenreizer ilmoitti, että hyvän rouvan yksinkertainen tapa oli syödä puolipäivällistään "keskellä päivää." Myöhemmin illalla oli hän lausuva puolustus-syitänsä.
Vendale ihmetteli oliko tuo hyvä rouva Dor tällä erää vaihtanut toimitustansa puhdistaa Obenreizerin hansikkaita toimitukseen laittaa Obenreizerin ruokaa. Varmaa oli, että ruokalaitokset olivat keitto-taidon mestari-teoksia, joittenka kanssa Englannin kätkyessä vielä makaavan keitto-taidon tuotteet eivät olleet verrattaviakaan. Päivällinen oli oiva, ehkä yksinkertainen. Mitä viiniin tulee, niin pyörivät tuon äänettömän ystävän silmät juhlallisesta innostuksesta. Välisti hän sanoi: "Hyvä!" kun uusi potelli tuotiin esiin, ja välisti hän sanoi: "Ah!" kun tyhjennetty kannettiin ulos, ja sillä oli kaikki hänen puoleltansa illan huviksi loppunut.
Vaiti-olo on välistä tarttuva. Raskautetut omilta salaisilta huoliltaan, näkyivät Marguerite ja Vendale joutuneen äänettömän ystävän painavaisen vaikutus-voiman alle. Edesvastaus kanssapuheen ylläpitämisestä rippui siis kokonaan Obenreizerin hartioilla, ja hän kantoikin takkansa kuin mies. Hän aukaisi sydämmensä sivistyneenä muukalaisena ylistäen Englannin kunniaa. Muitten aineitten loppuessa palasi hän aina tähän tyhjentymättömään lähteesen, ja sai jälleen virran juoksemaan yhtä vilkkaasti kuin ennenkin. Hän ihasteli Englannin korkea-kasvuista, voimakasta kansaa; hän ihmetteli sen komeita kaupunkeja ja yhteisiä rakennuksia ynnä kiiteltävää järjestystä näitten ylläpitämisessä. Hän kiitti Englannin kansallista hallitusta ja ylisti sen lakien vapamielisiä perusteita varsinkin oikeuden käynnissä y.m. y.m.; sanalla sanottu ihastuksensa oli niin täydellinen, että hän viimein, ennenkuin päivällis-pidot loppuivat, pyysi luvan pitää vähäisen puheen, joka päättyi sanoilla: Eläköön vanha Englanti! hip! hip! huraah!
Tuskin oli Obenreizerin ääni veisannut tämän englantilaisen ylistysvirren viimeistä säveltä, tuskin oli tuo äänetön ystävä saanut viimeisen viini-pisaran kurkkuunsa, kun hiljainen kolkutus ovelle häiritsi juhlaa. Palvelija-tyttö astui sisään ja meni suoraan isäntänsä luoksi pieni kirje kädessä. Obenreizer aukaisi kirjeisen ja luettuansa sen teeskentelemättömällä harmilla, ojensi hän sen ystävälleen ja maanmiehellensä. Vendale sitä vastoin tunsi itsensä ikään kuin virkistyvän nähdessänsä koko tätä hommaa. Oliko hän tuossa harmittavaisessa kirjeisessä saanut liittolaisen? Oliko tuo niin hartaasti odotettu hetki nyt ainakin tulemaisillaan? "Pelkäänpä, ettei tässä muu auta;" sanoi Obenreizer maanmiehellensä. "Pelkäänpä että meidän en lähteminen."