Näin lausui herra Walter Wilding asianajajallensa omassa konttorissaan, ja antaaksensa työn seurata lausetta, otti hän hattunsa alas naulasta ja painoi sen päähänsä. Sitten hän ripusti sen jälleen seinälle, jottei rikkoisi luonnossansa olevaa ujoutta vastaan.
Herra Walter Wilding oli rehellinen ja suora mies, eikä näyttänyt paljon kokeneensa mailmaa. Ihonsa oli erinomaisen punainen ja valkea, ja ruumiinsa, vaikka muuten kaunis varreltansa, liiaksi paksu ja raskas niin nuorelle miehelle; tukkansa oli pitkä, ruskea ja kiherä, ja kirkkaista sinisistä silmistään kieli hyväntahtoisuus ja leppeys. Sitä paitsi hän oli hyvin halukas puhumaan, mutta puheliaisuutensa oli tyytyväisyyden ja kiitollisuuden väkinäinen seuraus. Herra Bintrey sitä vastaan oli varovainen mies väijyvillä silmillä; suurella, kallellansa olevalla kaljupäällä, joka hiljaa mutta sydämmen pohjasta nauroi hänen mielestään naurettavaa puheen, käden tahi sydämmen liiallista avoisuutta.
"Jaa" — sanoi herra Bintrey — "jaa ha! ha! ha!"
Kirjoituspöydällä seisoi karafiini, kaksi viinilasia ja kori pieniä korppuja.
"Maistuuko teille tämä viiden ja neljänkymmenen vuoden vanha portviini?" kysyi Wilding.
"Niin josko maistuu" — sanoi Bintrey —. "Joo! kyllähän se!"
"Se onkin parahasta päästä meidän paraammassa kellarissa, jossa pidämme viiden ja neljänkymmenen vuotista portviiniämme."
"Tuhannen kiitosta, herra", sanoi Bintrey — "tämä on erinomaisen hyvää."
Nostaen lasipikaria päivää vasten ja antaen sille hellän silmäyksen, nauroi hän taas itsekseen hullutukselle tarjota niin hyvää portviiniä.
"Ja nyt" — sanoi Wilding lapsellisella ilolla kuin sai puhua asioistaan — "luulen meillä olevan kaikki järjestettynä, herra Bintrey."