"Niin minustakin," sanoi Vendale; "istukaa tähän ja pitäkää minulle seuraa."
Obenreizer meni huoneesensa järjestämään pukuansa ja palasi hetken kuluttua väljä kappa hartioilla ja tohvelit jalassa. Ystävät istausivat yksi kummallekin puolelle kamiinia.
Vendale oli lisännyt puita uuniin ja Obenreizer oli huoneestaan ottanut mukaansa potellin ja pienen pikarin, jotka hän pani pöydälle.
"Halpaa ravintolan konjakkia, pelkään mä," sanoi hän ja täytti pikarin; "se on ostettu matkalla eikä verrattava teidän konjakkiin Raajarikko-loukossa; mutta teidän on valitettavasti juotu selväksi. Kylmä yö, kylmä aika yöllä, kylmä maa ja kylmä huone tekevät tämän kuitenkin tyhjää paremmaksi. Maistakaa!"
Vendale otti pikarin ja ryyppäsi sen puoleksi.
"Miltä tuntuu?"
"Sillä on karkea jälki-maku," sanoi Vendale ja laski väristyksellä pikarin pöydälle; "eikä ole minun mieleeni."
"Aivan oikeen," sanoi Obenreizer, kasteltuansa kieltänsä pikarissa ja maiskuttaen huulilla; "sillä on tosiaan karkea jälki-maku, joka ei ole minunkaan mieleen. Uh! Mutta voimaa siinä on, koskahan palaa."
Hän oli, näet, viskannut jäännökset pikarista kamiiniin.
Molemmat matkustavaiset nojasivat toisen kyynäspäänsä pöydälle ja päätänsä käteen, ja katselivat leimuavaisia kekäleitä. Obenreizer pysyi valveella ehkä äänetönnä; mutta Vendale, joka oli oivallisemman ryypyn ottanut, tunsi kohta väristyksiä ja repimisiä suonissa ja hermoissa. Kerran hän hyppäsi pystöön ja katseli tuimasti ympärillensä, vaan vaipui kohta kummallisimpiin ja hämmentäväisiin unelmiin. Hänellä oli paperinsa kätkettynä lompakkoon sisimmäisessä povi-taskussa kiininapitetun päällys-takin alla; vaan mitä hyvänsä uneksikin, keskeytti häntä kuitenkin aina horroksissaan joku tuskallinen luulo papereistansa, ehkä ei päässyt täydellisesti heräämään. Häntä tapasi yö Venäjän aromailla — joku tuntematon antoi tämän nimityksen seudulle — Margueriten seurassa, ja kuitenkin tunsi hän vieraan käden hiljaa kulkevan lompakkoa myöten päällys-takkinsa alla, maatessansa itse unessa valkean vieressä. Haaksi-rikkoisena ajelehti hän aavalla merellä avonaisessa aluksessa, ilman vaatteitta ja ilman muuta suojaa kuin vanha purje, ja kuitenkin kehoitti häntä heräämään ja nousemaan eräs tunto hiipivästä kädestä, joka koetteli kaikkia taskujansa, etsiäkseen papereita, vaan ilman mitään löytämättä. Hän luuli olevansa vanhassa kellarissa Raajarikko-loukossa, johon sänky Baselin ravintolasta oli muutettu ja Wilding — joka, vasten hänen luuloansa, ei ollutkaan kuollut — puisteli häntä kuiskaten hänen korvaansa: "Katselkaapa tuota ihmistä! Näettekö, että hän on noussut tuolilta ja parast'aikaa etsii ja kääntelee pään-alustaanne? Minkä tähden hän tuota tekee, jos hän ei tahtoisi saada käsiinsä paperia, joita kannatte lähellä rintaanne? Herätkää!" Ja kuitenkin nukkui hän nukkumistaan ja eksyi uusiin unelmiin.