"Ei", sanoi hän, "älkää liikkuko". Sitten kääntyi hän hyvin vastahakoisesti John Jagoon. "Jos te pidätte sen niin tärkeänä, herra John, lieneepä asian laita myöskin niin. Minä en toki voi ymmärtää, mitä teillä olisi sanomista minulle, jota ei voida sana kolmannen henkilön läsnä-ollessa. Mutta ehk'ei olisi minulta kohteliaasti kieltää. Te tiedätte minulla olevan tapana vetää ylös salin kelloa joka ilta kello kymmenen. Jos tahdotte tulla minua auttamaan, on luultava, että me siellä tulemme olemaan kahden kesken. Suostutteko siihen?"
"Suokaa anteeksi, neiti, vaan ei salissa".
"Ei salissa!"
"Tai sisällä huoneissa, jos saanen olla niin rohkea ja sanoa sen".
"Mitä te tarkoitatte?" Hän kääntyi nurpeasti ja vetosi minuun.
"Ymmärrättekö te hänen tarkoituksensa?"
John Jago loi minuun rukoilevan silmäyksen, jotta antaisin hänen vastata itse puolestansa.
"Antakaa anteeksi minulle, neiti Naomi", sanoi hän. "Minä luulen teidän ymmärtävän minua. Tässä talossa sekä silmät että korvat väjyvät; ja löytyy myöskin askeleita, — en huoli sanoa kenenkä — jotka ovat niin hiljaisia, ett'ei kukaan ihminen voi kuulla niitä."
Viimeinen viittaus ymmärrettiin nähtävästi kyllä selvään. Naomi pidätti häntä, ennenkuin hän ehti lausua enemmän.
"No, missä sitten?" kysäsi Naomi myöntäväisesti. "Onko puutarha sovelias, herra John?"
"Kyllä, kiitoksia neiti: puutarha on sopiva". Hän osotti hiekkakäytävää takanamme, johon kuu paistoi yleensä. "Tuolla", sanoi hän, "voimme me nähdä kaikki paikat ympärillämme ja olla varmat, ett'ei kukaan kuuntele puhettamme. Kello kymmenenkö?" Hän vaikeni ja kääntyi minuun. "Minä pyydän anteeksi, herra, että näin tulen ja keskeytän puhettanne. Olkaa niin hyvä ja suokaa anteeksi!"