Pitkien mietintöjen perästä tulin minä tähän päätökseen. Minä olin Naomin vuoksi päättänyt saada asiassa selkoa; mutta minun on suoraan tunnustaminen, että tämä kirje ei poistanut niitä epäluuloja, kuin minulla oli John Jagon hengissä olon suhteen. Minä en luullut kirjeen olevan muuta kuin tunnotonta narrailemista. Salin kellon lyönnit herättivät minua mietiskelemisistäni. Oli yö-sydän.
Minä nousin ylös mennäkseni huoneeseni. Kaikki muut talossa olivat, kuten tavallisesti, menneet levolle jo tuntia tätä ennen. Syvin hiljaisuus vallitsi talossa hiipiessäni huoneen läpi, tulin sattumalta vilkasemaan pihalle. Kaunis kuutama kohtasi silmiäni; kuutama oli sen onnettoman illan kuutaman kaltainen, jona Naomi oli kohdannut John Jagoa hiekkakäytävällä.
Sänkykamarini kynttilä seisoi pöydällä: minä olin äsken sytyttänyt sen palamaan. Minä olin juuri lähtemäisilläni huoneesta, kun ovi äkkiä aukeni ja Naomi itse seisoi edessäni!
Kohta minä hänen tuijottavista silmistään ja kalpeista poskistaan huomasin, että jotakin tärkeää oli tapahtunut. Hän oli heittänyt hartioilleen väljän viitan ja sitonut valkean nenäliinan pään ympärille. Hänen hiuksensa olivat epä-järjestyksessä; hän oli nähtävästi äsken noussut ylös pelosta ja kiireesti.
"Mitä nyt?" kysyin minä ja menin häntä vastaan.
Naomi tarttui täristen käsivarteeni.
"John Jago!" kuiskasi hän.
Te ehkä luulette, että minun itsepintaisuuteni oli ääretön. Minä tuskin nytkään saatoin uskoa hänen sanojansa.
"Missä?" kysyin minä.
"Takapihalla, sänkykamarini ikkunan alla", vastasi Naomi.