Me astuimme Naomin kamariin. Minä asetuin varovasti akuttimen taakse ja katsahdin ulos.
Tuossa hän oli tosiaan! Hän oli ajanut partansa ja viiksensä ja hänen tukkansa oli lyhyeksi leikattu. Mutta ei voinut erehtyä, kun katseli hänen tuimasti tuijottavia ruskeita silmiänsä tahi hänen laihankälpiän ruumiinsa liikenteitä, kun hän verkalleen käveli edes takaisin kuutamalla ja odotteli Naomia. Minä silmänräpäykseksi jouduin tunteitteni valtaan. Minä olin varmaan luullut, ett'ei John Jago enää ollut hengissä.
"Mitä minun on tekeminen?" kysyi Naomi toistamiseen.
"Onko meijerin ovi avoinna?" kysyin minä.
"Ei; mutta halkoliiterin ovi nurkan takana ei ole suljettu".
"Hyvä. Näyttäkää itsenne ikkunassa ja sanokaa hänelle: Minä tulen kohta!"
Ripsas tyttö totteli minua ilman vähintäkään arvelemista.
Minä en voinut laisinkaan olla kahdella päällä hänen silmiensä ja käyntinsä suhteen; hänen äänensä minä myöskin tunsin, kun hän alhaalta vastasi:
"Laittakaa niin, että hän puhuu teille siitä paikasta jossa hän nyt on", sanoin minä Naomille, "kunnes minä ehdin kiertää toista tietä halkoliiteriin. Sanokaa silloin pelkäävänne, että tulette herättämään huomiota meijerissä, ja viekää hänet nurkan ympäri, jotta minä voin kuunnella oven takana".
Me lähdimme molemmat asuinhuoneesta ja erkanimme hiljaa. Naomi seurasi neuvojani naisen nopealla älyllä. Minä olin tuskin ollut minuutinkaan verran halkoliiterissä, kun kuulin hänen puhuttelevan Naomia oven toisella puolen.