Vähän ennen kuin hallitus lakkautti pelipaikat Ranskassa oleskelin minä sattumalta Pariisissa erään ystäväni kanssa, joka oli englantilainen. Me olimme molemmat silloin vielä nuoria ja minä pelkään, että me vietimme jotenkin huikentelevaista elämää oleskellessamme tässä huikentelevassa kaupungissa. Eräänä yönä liikuimme kuninkaallisen palatsin (Palais Royal'in) läheisyydessä, tietämättämme mitä huvitusta nyt hankkisimme itsellemme. Ystäväni ehdoitti että menisimme Frascatin luo, mutta ei se ehdoitus miellyttänyt minua. Minä tunsin jo Frascatin ja olin siellä voittanut ja hävinnyt koko joukon viiden frangin kappaleita "huviksi vaan", siksi kuin ei se enään ensinkään minua "huvittanut", sekä olin jo kyllästynyt siihen kamalaan maineesen, joka annettiin semmoiselle kansalliselle säännöttömyydelle kuin pelipaikka on. "Menkäämme taivaan tähden jonnekkin muualle", sanoin minä ystävälleni, "menkäämme semmoiseen paikkaan, jossa saamme nähdä oikein kurjaa, viheliäistä ja katalaa peliä, semmoista, jota ei mikään valheellinen kaunistus peitä. Menkäämme komeasta Frascatista jonnekin pelipaikkaan, jonne päästetään risatakkisia miehiä ja vieläpä semmoisiakin, joilla ei ole takkia ensinkään."

"No, hyvä", sanoi ystäväni, "ei meidän tarvitse mennä kauvaksi löytääksemme semmoista seuraa, jota sinä haluat. Tässä on juuri vastapäätämme semmoinen paikka; se on niin kurja ja katala, niin huonossa maineessa, kuin sinä suinkin saatat kuvitella."

Seuraavana hetkenä olimme jo ovella ja astuimme rakennukseen, johon meidän piti mennä.

Kun olimme tulleet yläkertaan, jätettyämme hattumme ja keppimme portin vartijalle, vietiin meidät etevimpään pelihuoneesen. Ei siellä ollut montakaan henkilöä; mutta niin harvoja kuin ne olivatkin, jotka käänsivät katseensa meihin, kun me astuimme sisälle, niin olivat he kuitenkin kaikki laatukuvia — surkuteltavia laatukuvia — asianomaisista luokistansa. Me olimme tulleet katsomaan renttuja ja hylkiöitä; mutta nämä miehet olivat vieläkin katalampia. Kaikilla rentuilla on, enemmän tahi vähemmän silmäänpistävänä naurettavakin puoli; mutta tässä oli vaan murhenäytelmää, — äänetöntä, aavemaista, kamalaa murhenäytelmää. Äänettömyys huoneessa oli kammottavaa. Laiha, turmeltunut, pitkähiuksinen nuorukainen, jonka pääkalloon painuneet silmät hurjasti tirkistivät jokaista esille lyötyä korttia, ei sanonut sanaakaan; katalanaamainen, ruskeankehnäinen peluri, rasvaisilla ja näppyläisillä kasvoillansa, joka uutterasti merkitsi lompakkokirjaansa kuinka usein musta voitti ja kuinka usein punanen, ei sanonut sanaakaan; likainen ryppynaamainen ukko petolinnun näköisillä silmillänsä ja paikatulla takillansa, joka jo oli menettänyt viimeisen roponsa ja hurjilla epätoivoisilla katseillansa seurasi pelin menoa, vaikkei hän itse taitanut ottaa osaa siihen, ei sanonut sanaakaan. Pelimerkitsijänkin ääni kuului niin omituisen kolkolta, kuin olisi huoneen raskas ilma sitä masentanut. Minä olin tullut sinne saadakseni nauraa; mutta minä tunsin että pikemmin saisin itkeä jos kauvemmin siinä seisoisin toimetonna katsojana. Sentähden menin, päästäkseni siitä raskasmielisyydestä, joka alkoi minua vallata, pelipöydän ääreen ja rupesin omaksi onnettomuudekseni pelaamaan. Vielä pahempaa oli, niinkuin seuraavasta näemme, että minä voitin äärettömästi, mahdottomasti, voitin semmoisia rahamääriä, että vakinaiset pelurit pöydän ympärillä kokoontuivat minun ympärilleni ja kuiskasivat toisillensa, ahnaasti ja taikaluuloisesti ahmaisten minun rahojani ja panojani silmillänsä, että vieras englantilainen oli musertamaisillansa koko pelipankin.

Pelattiin punasta ja mustaa (Rouge et Noir). Minä olin pelannut tätä peliä Euroopan kaikissa kaupungeissa, ilman että sentähden sain tarkoitusta taikka halua ruveta tutkimaan "värivaihdoksien sääntöjä", joiksi niitä sanotaan ja jotka ovat kaikkien pelurien viisauden kivenä! Pelurina, sanan oikeassa merkityksessä, en ollut milloinkaan ollut. Sydäntäni ei ollut saastuttanut pelin saastainen himo; minun pelaamiseni oli vaan ajankulutusta, vaikka tosin huonoa ajankulutusta. Minä en välttämättömyyden tähden milloinkaan ruvennut siihen, sillä minä en tietänyt milloinkaan mitä on olla rahatta. En myös milloinkaan niin siitä innostunut että olisin hävinnyt enemmän kuin tarpeitteni suhteen saatoin välttää taikka voittanut enemmän kuin hyvällä omalla tunnolla saatoin pistää taskuuni horjumatta hyvästä ja tasaisesta mielestäni. Lyhyesti, minä olin tähän saakka käynyt pelipaikoissa samasta syystä kuin tanssiaisissa ja näytelmissäkin — sentähden, että ne huvittivat minua, ja kun en minä tietänyt mitenkä olisin paremmin saanut käyttää joutohetkiäni.

Mutta nyt oli varsin toisin. Nyt tunsin ensi kerran elämässäni mitä pelihimo on. Menestykseni hämmästytti minua ensin ja hurmastutti minua sitte sen sanan oikeassa merkityksessä. Kuinka luonnottomalta se kuuluukin, niin totta on kumminkin, että minä hävisin niin pian kuin koetin pelata pelin vaihdoksien ja tehtyjen arvelujen mukaan. Kun jätin kaikki sattuman valtaan ja sokeasti tein panojani mitäkään aprikoimatta, olin varma voitostani — varma, vaikka kaikki näytti siltä kuin olisin tehnyt panoni pelipankin hyväksi. Alussa muutamat pelaajat pitivät samaa väriä kuin minäkin, mutta minä lisäsin panojani niin suuriksi etteivät he uskaltaneet niihin ruveta. Yksi ja toinen herkesi pelaamasta, ja katselivat minun pelaamistani pidätetyllä hengityksellä. Minä korotin panojani yhä ja voitin vaan alinomaa. Kuumeentapaisella tarkkuudella seurattiin huoneessa peliä. Äänettömyyttä keskeyttivät vaan syvät kiroukset ja huudahdukset, lausutut monella kielellä, aina kun kultakasat siirrettiin siihen päähän pöytää, jossa minä istuin; kroupierikin [se joka pelaa itse pankin puolesta], joka muuten aina oli järkähtämättömän levollinen heitti rahavaransa laattiaan, täynnä ranskalaista raivoa ja ihmetellen minun onneani. Yksi ainoa läsnäolevista pysyi levollisena ja se oli minun ystäväni. Hän tuli minun luokseni ja pyysi minun, kuiskaten minulle englannin kielellä, lähtemään pois ja tyytymään jo saamaani voittoon. Minun täytyy hänen ansioksensa tunnustaa, että hän monta kertaa uudisti varoituksiansa ja rukouksiansa, ja vasta silloin meni matkaansa, kun minä olin kieltänyt seuraamasta hänen pyyntöänsä ja kumottuani hänen neuvonsa sanoilla, jotka osoittivat hänen huolensa tänä iltana turhiksi (sillä minä olin todella pelihimosta juopuneena).

Hetken perästä hänen mentyänsä, huusi käheä ääni takanani: "Sallikaa minun, hyvä herra, panna takaisin paikallensa nämä kaksi napoleonia, jotka te olette pudottanut. Ihmeteltävä onni, hyvä herra! — Minä annan vanhana soturina kunniasanani, etten vielä milloinkaan, monivuotisen kokemukseni ajalla tämmöisissä asioissa, ole nähnyt tämmöistä onnea kuin teidän! — en milloinkaan! Jatkakaa, jatkakaa, herra! — Sacre mille bombes! — Jatkakaa vaan, rohkeutta ja tehkää pankista loppu."

Minä käännyin ja näin takanani pitkän miehen, puettuna hopeanauhoilla koristettuun soturitakkiin, joka nykäytteli päätänsä ja hymyili minulle alituisella kohteliaisuudella. Jos minä olisin ollut tavallisella luonteellani, olisin minä pitänyt hänen sangen epäiltävänä sotamiehenä. Silmänsä olivat verekkäät ja kierot, huulipartansa takkuinen ja nenä ikäänkuin rusennettuna keskeltä. Äänestänsä sopi päättää, että se oli tullut semmoiseksi ihmiskunnan kurjimmissa pesissä, ja hänen kätensä olivat likaisimmat mitä milloinkaan olin nähnyt — Ranskassakaan. Nämä pienet persoonalliset omituisuudet eivät kuitenkaan vaikuttaneet minuun vähintäkään. Siinä hurjassa intotilassa, jossa olin, olisin ollut valmis veikostelemaan kenen kanssa tahansa, joka vaan kehoitti minua jatkamaan peliäni. Minä otin nuuskaa vanhan sotamiehen minulle ojentamasta rasiasta, taputin häntä olalle ja vannoin, että hän oli rehellisin ihminen maailmassa, tuon "suuren armeijan" paras jäännös kaikista, joita olin tavannut. "Jatkakaa!" huusi minun sotaisa ystäväni ja napsautteli sormiansa innoissansa, — "jatkakaa ja voittakaa! Tehkää loppu pankista! — Tuhannen sarvipäätä! Tehkää loppu pankista, urhokas englantilainen ystäväni!"

Ja minä jatkoin — jatkoin semmoisella hurjuudella, että kroupieri neljänneksen tunnin perästä lujalla äänellä huusi: "Hyvät herrat, pankki on lakannut täksi illaksi". Kaikki setelirahat ja kaikki kulta siitä "pankista" oli läjässä edessäni; pelipaikan koko liikkuva pääoma odotti vaan, että siirtäisin sen taskuihini.

"Sitokaa rahat nenäliinaanne, arvoisin herra", sanoi vanha soturi, kun minä hurjalla ilolla työnsin käteni kultakasaan. "Sitokaa se, niinkuin me suuressa armeijassa teimme päivällismuruillemme. Teidän voittonne on liian raskas kaikille housuntaskuille, joita vielä on neulottu. Kas niin! — ajakaa menemään sinne, setelit ja kaikki! peeveli, sepä onni! — Malttakaas vähän! Tuolla on taasen napoleoni laattialla! — Kas noin! — ja nyt kaksi vahvaa ristisolmua, teidän suotuisalla luvallanne, ja rahat ovat tallessa. Tunnustakaa, tunnustakaa leikin vuoksi, te onnen helmalapsi! Kova ja ympyriäinen kuin kanuunan luoti. — Ah, jospa vaan olisivat Austerlitsissa ampuneet meitä semmoisilla luodeilla, niin, jospa olisivatkin. Ja nyt, mitä minulla nyt onkaan tehtävä, vanhana krenatöörinä, Ranskan armeijan entisenä urhona? Saatatteko sanoa mitä? Kuulkaahan, ei muuta kuin pyytää arvoisan Englantilaisen ystäväni osoittamaan se kunnia että hän tyhjentää kanssani pullollisen sampanjaa ja kuohuvilla sarvilla juo onnettaren maljan, ennenkuin eroamme."