"Verraton urho! Hupainen vanha krenatööri! Sampanjaa, tietysti! Englantilainen 'eläköön' vanhalle soturille! Hurrah, hurrah! Toinen onnettarelle! Eläkööt! eläkööt! eläkööt!"
Hyvä! Englantilainen malja, — eläköön kohtelias, hauska englantilainen, jonka suonissa virtaa ranskalaisen vilkas veri! Vielä lasi! Ah, putelli on tyhjä! Ei tee mitään! Eläköön viini! Minä, vanha soturi, tilaan vielä pullollisen, ja sitäpaitsi puoli naulaa makeisia.
"Ei, ei kunnon ukkoseni! se ei san tapahtua, vanha krenatööri! Teidän pullonne tulee viimeiseksi; tämä on minun. Tässä se on! Nyt juokaamme. Ranskan armeijalle! — suurelle Napoleonille, koko kokoontuneelle seuralle, kroupierille, rehelliselle kroupierin vaimolle ja tyttärille, jos hänellä on semmoisia, naisille yleensä, koko ihmiskunnalle, kaikille hurrah!"
Tyhjennettyämme toisen puteliin sampanjaa, tuntui suonissani, kuin olisin juonut tulta, — minusta oli kuin olisivat aivoni olleet ilmitulessa. Ei elämässäni ollut mikään viini minuun niin vaikuttanut. Olikohan se seurauksena siitä läpikiihoitetusta tilasta jossa olin? Oliko vatsani jollakin tavalla kipeänä, vai oliko sampanja niin harvinaisen väkevää?
"Sotavanhus Ranskan armeijasta!" huusin minä kuumeentapaisessa innossa. "Suonissani juoksee tulta! Kuinka sinun on laitasi? Sinä olet tämän tulen sytyttänyt; kuuletkos, urhoni Austerlitsista? Tänne kolmas pullo tuota vaahtoavaa juomaa, tulta sammuttamaan!" Vanha soturi keinutti päätänsä edes takaisin, kieräytti tappimaisia, verekkäitä silmiänsä niin että luulin niiden nuljahtavan asemiltansa, pani likaisen etusormensa taitetulle nenällensä, huudahti juhlallisella äänellä "kahvia" ja juoksi samassa jonnekin sisähuoneesen.
Innoitsevan sotavanhuksen lausumalla sanalla näytti olevan jokin taikavaikutus koko seuraan. He nousivat kaikki ylös samalla aikaa poistuaksensa. Ehkä he olivat odottaneet hyötyä minun juopuneesta tilastani, mutta huomattuansa, että uusi ystäväni tahtoi estää minun tulemasta "täydeksi kapteiniksi", olivat he menettäneet koko toivonsa saada kaikessa mukavuudessa keventää rahamyttyni. Mikä heillä olikin ollut yllykkeenä, varmaa on, että he kaikki samalla aikaa menivät matkaansa. Kun vanha soturi tuli takaisin ja taas istui pöydän viereen vastapäätä minua, oli meillä huone kahden. Minä näin kroupierin syövän illallistansa jonkinlaisessa eteisessä, joka oli meidän huoneemme rinnalla. Äänettömyys oli nyt syvempi kuin milloinkaan ennen.
Sotavanhuskin oli äkkiä muuttunut. Hän otti nyt salamerkillisen, juhlallisen muodon, ja kun hän taas puhui minulle ei hän enään koristanut puhettansa kirouksilla; ei sormennapsaukset antaneet sille enään mitään painoa, huudahdukset ja äkkinäiset taukoamiset eivät enään elähyttäneet sitä.
"Kuulkaa, arvoisin herra", sanoi hän salaisella ja tuttavallisella äänellä, — "kuulkaa vanhan soturin neuvoa. Minä olen itse ollut talon emännän luona, verraton nainen varustettuna mitä etevimmällä keittotaidolla, selittämään hänelle kuinka tärkeätä on, että hän keittää meille oikein väkevää ja hyvää kahvia. Teidän täytyy juoda sitä, päästäksenne tuosta pienestä päihtymyksestä, ennenkuin lähdette kotio. Teidän täytyy, arvoisin, kohtelias ystäväni! Katsoen siihen suureen rahamäärään, jonka teidän pitää viedä kotio, on teillä pyhä velvollisuus olla täydellä järjellä. Tiedetäänhän että te olette voittanut äärettömiä rahoja, sillä useat herrat, jotka olivat täällä tänä iltana ovat omin silmin sen nähneet; ja vaikka ne yhdeltä puolen katsoen ovat perin arvoisia ja hyviä ihmisiä, niin he kuitenkin ovat kuolevaisia ihmisiä ihmisellisillä heikkouksilla. Tarvitseeko minun sanoa enempää? Ei, ei! Te kyllä ymmärrätte tarkoitukseni! Sentähden täytyy teidän tehdä näin: te lähetätte noutamaan vuokravaunuja, niin pian kuin huomaatte olevanne varsin entisellänne, avaatte kaikki akkunat niin pian kuin olette niihin istunut ja käskette ajajan viemään teidät kotio ainoasti isojen ja hyvin valaistujen katujen kautta. Tehkää niin, niin te olette rahoinenne turvassa ja huomenna te kiitätte vanhaa rehellistä soturia siitä, että hän kuiskasi korvaanne hyvän ja rehellisen neuvon."
Juuri kuin tuo entinen soturi lopetti puheensa perin itkuisella äänellä, tuotiin kahvi sisälle, valmiiksi kaadettuna kahteen kuppiin. Kohtelias ystäväni ojensi minulle kumartaen toisen kupin. Kieleni takertui janosta lakeeni, niin että minä join kahvini yhdessä hengenvedossa. Melkein samassa silmänräpäyksessä tunsin päässäni omituisen huimauksen ja minä olin nyt mielestäni enemmän päihtynyt kuin äsken. Huone pyöri hurjassa vauhdissa ympärini, ja minusta tuntui kuin vanha soturi olisi hyppinyt ylös alas silmissäni yhtä säännöllisesti kuin mäntäkanki höyrykoneessa. Minä olin vähältä tulta kuuroksi, semmoinen suhina oli korvissani; ylenmäärin suuren sekaannuksen, hämmennyksen, avuttomuuden ja tylsyyden tunne pääsi minussa vallalle. Minä nousin ylös tuoliltani ja pitäen kiinni pöydästä, etten olisi kaatunut, änkytin minä voivani äärettömän pahoin, — niin pahoin, etten tietänyt, kuinka pääsisin kotio.
"Arvoisin ystäväni", vastasi vanha sotamies ja hänen äänensäkin näytti minusta pomppoilevan ylös alas hänen puhuessaan, "arvoisin ystäväni, olisihan suoraa mielettömyyttä mennä kotio nykyisessä tilassanne. Te saatatte olla varma siitä, että mänettäisitte rahanne; saattaisivathan helposti murhata ja rosvota teidät. Minä aion levätä täällä, tehkää tekin samoin. Tässä talossa on verrattomia vuoteita; — ottakaa itsellenne yksi, levätkää pois viinin vaikutukset ja menkää huomenna kaikessa levollisuudessa kotio rahoinenne, huomenna selvällä päivällä". Minulla ei ollut vähintäkään voimaa ajatella, ei ensinkään muuta tunnetta kuin että minun täytyi laskeutua levolle jonnekkin nauttimaan virvoittavaa ja levollista unta. Minä otin sentähden ilolla vastaan yösijan tarjoumuksen ja lähdin sitä saamaan, seurassani vanha sotamies ja kroupieri, joka viimeksi mainittu oli käsketty oppaaksi. He veivät minut pitkin muutamia käytäviä ja sitte muutamia portaita ylös siihen huoneesen, jossa minun piti saaman levätä. Entis-soturi puristi lämpimästi kättäni, ehdoitti, että huomenna söisimme suurusta yhdessä ja lähti sitte pois kroupierin kanssa.