Minä riensin pesukomuutille, join vettä kannusta, kaadoin loput pesuastiaan ja kastoin pääni siihen, istuin sitte jollekin tuolille ja koin koota ajatuksiani. Pian tunsin itseni paremmaksi. Veden uudistavaa vaikutusta auttoi varmaankin se, että pääsin vaihtamaan "salongin" tukehuttavan ilman, sen huoneen raikkaasen ja vilpoiseen ilmaan, jossa nyt olin, ja ehkä sekin, että silmäni pääsivät näkemästä esineitä pesuhuoneen häikäisevässä kaasutulessa ja nyt sain katsella ainoan vahakynttilän levollista valoa. Pyörrytys jätti minun ja minä rupesin taasen ajattelemaan jotenkin järjellisen ihmisen tapaan. Ensimmäinen ajatukseni oli muistaa sitä vaaraa, jossa olin, maatessani koko yön huonomaineisessa pelipaikassa; toinen oli ajatella sitä vielä suurempaa vaaraa koettaa päästä ulos sittekuin talo jo oli suljettu ja kulkea ihan yksin Pariisin katuja kotio sydän-yönä semmoisella rahapaljoudella. Mutta minä olin monilla matkoillani maannut paljoa huonommissakin paikoissa kuin tämä olikaan, ja minä päätin sentähden lukita, salvata ja varustaa oveni paraalla tavalla.
Minä rupesin nyt siis varustamaan asemaani ja tekemään olemustani turvalliseksi hyökkäyksien puolesta; minä kurkistin vuoteen alle, vaatekaappiin, tutkin akkunaha'at ja riisuin sitte yltäni päällimmäiset vaatteeni, tehtyäni oman arveluni mukaan kaikkia varokeinoja, joita saatoin; panin sitte kynttiläni, joka paloi jotenkin vienosti, kamiinin pehmeälle tuhkasijalle ja laskeuin vihdoin vuoteelle, rahamyttyni pääni alla.
Minä huomasin pian, että minun oli yhtä mahdoton nukkua, kuin sulkea silmäni. Minä olin varsin hereilläni mutta minulla oli ankara kuume. Jokainen hermo ruumiissani vapisi, kaikki aistini olivat luonnottomasti vireillä. Minä heittäisin ja käännyin sinne ja tänne, koetin kaikenmoisia asemia ja siirryin yhtämittaa vuoteen kylmimmille kohdille, — mutta aina turhaan. Milloin heitin käteni peiton päälle, milloin taas tungin ne vuodevaatteihin; milloin ojensin äkkinäisellä tempauksella jalkani vuodelautaan, milloin taas vedin ne suonenvedon tapaisesti ylöspäin saadakseni polvia niin likelle leukaa kuin suinkin; milloin pudistin rypistynyttä pääalastani ja käänsin kylmemmän puolen ulospäin, silitin sitä ja laskeuin taas levollisesti seljälleni; mutta vähäistä jälkeen käänsin sen vihan vimmassa kaksin kerroin, panin sen pystyyn päälautaa vasten ja koetin istuvaa asemaa. Kaikki nämät kokeet olivat kuitenkin tarkoituksettomia; minä voihkasin suuttumuksesta ja väsymyksestä, kun huomasin että uneton yö oli edessäni.
Mitäpä minun piti tekemän? Kirjaa ei ollut lukeakseni, ja minä olin varma siitä, että, jos en keksi mitään keinoa aikani vietteeksi, niin mielikuvatukseni toisi mieleeni kaikellaisia hirmukuvia ja kiusaisi aivojani sekä mahdollisilla että mahdottomilla vaaroilla, jotka minua muka uhkaisivat. Minä ennustin sentähden varmaksi, että saisin viettää yöni hermokkaan kauhun ja kaikenlaisten vaarojen pelon vaikutusten alaisena. Minä nojauin kyynärpäälläni ja katselin ympäri huonetta, — sitä valaisi loistava kuutamo, joka virtasi suoraan akkunasta, — tutkiakseni eikö siellä olisi jotakin taulua taikka leikkausta, joita minun olisi sopinut eroittaa jotenkin selvästi. Katseitteni harhaillessa seinältä seinälle, johtui mieleeni Le Maistre'n sievä pieni kirja: "Voyage autour de ma chambre." Minä päätin apinoita tuota ranskalaista kirjailijaa, saadakseni jotakin pidäkettä ja tointa harhaileville ajatuksilleni ja lieventääkseni unettomuuden yksitoikkoisuutta, mielessäni tekemällä inventariumiluettelota kaikista huonekaluista, joita saatoin nähdä, ja mielessäni etsimällä lähdettä kaikkiin niihin ajatussiteihin, joita tuolikin, pöytä taikka kirstu saattavat herättää.
Minä huomasin kuitenkin pian, että, nykyisessä kuumeentapaisessa sieluntilassani, oli paljo helpompi tehdä aijottu luettelo, kuin saattaa täytäntöön aijottuja tuumiskelemisiani, ja heitin sentähden kaiken toivon asettua Le Maistre'n rikaskuvitteelliseen ajatusjuoksuun, taikka oikeammin mihinkään ajatusjuoksuun. Minä tirkistelin huoneen eri kaluja, mutta en saattanut tehdä muuta. Ensin siellä oli vuode, jossa olin pitkänäni — uudinvuode neljän korkean tolppansa kanssa, jota luulin Pariisissa viimeiseksi näkeväni! — niin, oikea englantilainen puoleton uudinsänky tavallisella kartuunilla päällystetyllä teltallansa eli katoksellansa, tavallisilla ripsuillansa ympärillä ja tavallisilla terveydelle vahingollisilla uutimillansa, jotka minä koneellisesti olin siirtänyt sivulle ensin huoneesen tullessani, antamatta sen suurempaa huomiota vuoteelle. Sitte oli siellä pesinkaappi marmorilevyllänsä, josta vesi, jota minä olin läikäyttänyt kaapille kiiruhtaessani kasvojani valelemaan, vielä tippui kivipermannolle yhä pitemmillä väliajoilla jokaisen tipan välillä. Sitte kaksi pientä tuolia nuttuineni, liivineni ja housuineni; sitte iso nojatuoli likakeltaisella päällysteellä ja sille olivat kaulahuivini ja rintapaitani huolettomasti heitetyt; sitte laatikkokirstu, josta kaksi kädensijaa oli väännetty rikki ja jolle oli pantu koristeeksi kirjava, rikkinäinen läkkiastia; sitte toalettipeili, jossa kuvalasi oli äärettömän pieni ja jolle oli pantu ison iso neulatyyny: sitte akkuna — harvinaisen iso akkuna; ja lopuksi vanha, tumma kuva, jonka minä keksin himmeässä valossa. Se oli miehen kuva; jolla päässä oli korkea espanjalainen hattu, jota koristi korkea sulkatöyhtö, — mustanverevä, oikealla lurjusnaamalla varustettu mies, joka varjosti silmiänsä kädellään ja tarkasti tirkisti ylöspäin, — ehkä johonkin korkeaan hirsipuuhun, johon hänen piti hirtettämän. Ainakin hän näytti siltä kuin hän hyvin olisi ansainnut hirsipuun.
Tämä taulu tavallansa pakoitti minun kurkistelemaan sängyn katostakin. Se oli ikävä katseltava ja minä loin taas pian silmäni tauluun. Minä luin miehen hatuntöyhdön sulat; ne esiintyivät selvästi, — kolme valkeata, kaksi viheriätä. Minä katselin hänen hattuansa, se oli kekomainen. Minä ihmettelin, mitä hän mahtoi katsella. Ei hän vaan tähtiä tutkinut, sen pidin varmana; semmoinen rosvo ei juuri saattanut olla tähteintutkija enempää kuin niiden selittäjäkään.
Varmaankin hän siis katselee jotakin korkeata hirsipuuta, jonne hän juuri oli matkalla. Saikohan pyöveli hänen korkean, terävän hattunsa koreine töyhtöineen? Minä luin sulat vieläkin kerran, — kolme valkeata, kaksi viheriätä.
Tuumiessani vielä näitä opettavia ja teräviä asioita, rupesivat ajatukseni harhailemaan sinne tänne. Kuutamo, joka valaisi huonettani, muistutti minulle erästä kuutamoista yötä Englannissa, — yötä muutaman huviretken perästä Wales'issa. Vähintäkin seikkaa kotomatkalla viehättävän maiseman lävitse, jota kuutamo yhä kaunisti, koetin johtaa mieleeni, vaikken vuosikausiin ollut ainoallakaan ajatuksella tätä retkeä muistanut ja tuskin minä olisin saanut mieleeni paljoa, tuskin vähintäkään tästä monia aikoja sitte unhotetusta tapauksesta, jos sitä olisin koettanut. Kaikista ihmeteltävistä sielunvoimista, jotka osoittavat meidän olevan kuolemattomia olentoja, ei minun tietääkseni ole ainoatakaan, joka kaunopuheliaisemmasti kuin muisto valvoo tämän ylevän totuuden asiaa? Täällä minä nyt olin vieraassa, epäiltävässä talossa, epätietoisessa ehkäpä vaarallisessakin tilassa, jonka olisi pitänyt tekemän mahdottomaksi muistojeni esille loihtumista, ja kuitenkin minä ihan ehdottomasti muistelin paikkoja, henkilöitä, vähäpätöisimpiäkin pikkuasioita, joita luulin ainaiseksi unhottaneeni, ja joita minun olisi ollut mahdoton saada mieleeni vapaasta tahdosta, mitä suotuisimmissakin suhteissa. Ja mikäpä yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä oli loihtinut esille koko tämän omituisen, monimutkaisen, salaperäisen ajatusyhteyden? Ei mikään muu kuin muutama säde kuuvalosta, joka tunkeutui sisälle huoneen akkunasta.
Minä ajattelin yhä vielä huviretkeämme, rattoisuuttamme palausmatkalla, sitä hellätuntoista naista, jonka vallan väkisin piti kertoman kohtia Childe Herold'ista, sentähden että kuu paistoi. Minä olin kokonaan vaipunut näihin menneihin kuviin ja kuluneihin iloihin, kun "muiston lanka" yhtäkkiä katkesi. Tarkkaavaisuuteni kääntyi samassa silmänräpäyksessä kiivaammin kuin ennen takaisin minua ympäröiviin esineihin ja minä hämmästyin kuin huomasin taas tarkkaan katselevani kuvaa.
Mitäpä minä tirkistin? Hyvä Jumala! Mies oli painanut hattunsa silmiripseitten ylitse! — Ei! Koko hattu oli poissa! Minne sen terävä pohja oli joutunut? Missä kamelikurjen sulat olivat, — kolme valkeata kaksi viheriätä? Ei siellä! Mikä hatun ja sulkien asemasta nyt kätki hänen otsansa, — hänen silmänsä, hänen varjostavan kätensä? Oliko vuode liikkeellä.