Minä käännyin seljälleni ja katsoin ulospäin. Olinko minä hullu, juopunut? Näinkö minä unta vai olinko minä sekasin? — vai liikkuiko vuoteen katos todellakin alaspäin, vaipuen vitkalleen, äänettömästi, hirmuisesti, suoraan alas koko mitaltansa ja leveydeltänsä, — suoraan minun päälleni, joka makasin sen alla?
Vereni jäähmettyi kauhusta. Lannistava kuolonpöyry hiipi päälleni, kun minä käänsin päätäni tyynyllä ja päätin vakuuttua jos vuoteen katto todellakin liikkui, katsomalla tarkkaan miestä taululla. Yksi ainoa katse sinne oli kylläksi. Katoksen ympärillä olevien ripsujen tummat, kamalat piirteet ulottuivat jo melkein hänen vyötäisillensä. Minä olin hengittämättä enkä kääntänyt silmiäni kuvasta. Vitkalleen, ylen vitkalleen mutta yhtämittaa näin kuvan ja reunan alapuolen katoovan aina sitä myöden kuin katos vaipui taulun eteen.
Minä en suinkaan ole luonteeltani vähintäkään pelko. Minä olen enemmän kuin yhden kerran ollut hengen hädässä, enkä ole vielä kertaakaan kadottanut mieleni malttia, — mutta kun se varma tieto ensin sai sijaa sielussani, että vuoteen katos todellakin liikkui, ja vitkaan mutta varmaan ja tasaisesti vaipui alas päälleni, — silloin makasin hirmuisen minuutin taikka enemmänkin ja tirkistin vapisevana, avuttomana, kauhistuksen ja kammon valtaamana sitä hirvittävää murhakonetta, joka laskeui aina syvemmälle ja syvemmälle tukehduttamaan minua.
Pian kuitenkin itseni-suojelemisen vaisto pääsi vallalle ja antoi minulle voimaa pelastamaan henkeni niinkauvan kuin vielä oli aikaa. Minä nousin hiljaa ja varovasti vuoteelta ja pukeuduin äkkiä päällysvaatteihini. Kynttilä oli palanut loppuun ja sammui. Minä istuin nojatuoliin vuoteen vieressä ja katselin kuinka katto laskeui. Silmäni olivat todella kuin noidutut siihen. Jos olisin kuullut askeleita takanani, niin en olisi saattanut ottaa katseitani vuoteesta; jos ihmeen kautta joku pakenemisen keino olisi minulle tarjoutunut, niin en minä olisi saanut liikutuksi, käyttääkseni sitä. Koko voimani, koko olemiseni oli sinä hetkenä kokoontunut silmiini.
Yhä syvempään se vaipui, — koko katos ripseineen laskeui alemmaksi — alemmaksi — niin alas, etten enään olisi saanut sormeani katoksen ja vuoteen väliin. Minä tunnustelin sivuja ja huomasin että se, minkä minä alhaalta katsellen olin pitänyt tavallisena, keveänä, neljällä tolpalla lepäävänä vuodekatoksena, se olikin vahva ja leveä madrassi, jonka reunus ja ripseet kätkivät. Minä katsoin ulospäin ja näin sängyntolppien kohouvan ylöspäin iljettävän paljaina. Katoksen keskeltä nousi tavattoman suuri, puinen ruuvi, joka nähtävästi oli vääntänyt sen alas jonkin reijän kautta katossa, samaten kuin tavallisia painimia väännetään sen kappaleen päälle, jota tahdotaan pusertaa kokoon. Tämä kauhea kone liikkui päästämättä vähintäkään ääntä. Ei mitään natinaa taikka narinaa kuulunut sen liikkeellä ollessa, eikä yläpuolellakaan olevasta huoneesta saattanut havaita ainoatakaan ääntä. Kamalan ja haudantapaisen äänettömyyden vallitessa näin minä edessäni — yhdeksännessätoista vuosisadassa ja sivistyneen Ranskan pääkaupungissa — semmoisen, tukehuttamis-murhaa varten tehdyn koneen, joka mahdollisesti olisi saattanut olla olemassa inkvisitioonin hurjimpina aikoina Harts-vuoren yksinäisissä ravintoloissa taikka Westfalin salaisissa oikeustoissa! Yhä vielä minä katselin kauhuni esinettä voimatta liikkua paikaltani; mutta minä aloin saada ajatuskykyni takaisin ja käsitin oitis koko murhayrityksen kohtaani kamalassa alastomuudessaan.
Kahviini oli sekoitettu jotakin ja sekoitus oli tehty liian väkeväksi. Minä olin pelastunut tukehduttamisesta siksi, että olin saanut liian paljo jotakin unettavaa ainetta. Ja minä olin nurkunut ja suuttunut siitä kuumekohtauksesta, joka pelasti minun henkeni pitämällä minun hereillä! Millä suruttomuudella minä olinkaan antautunut niiden molempien konnien käsiin, jotka seurasivat minua tähän huoneesen, lujasti päättäneinä murhata minua unissani, hirveällä koneella, joka varmaan ja hiljaa valmisti perikatoani — ja tämän he olisivat tehneet saadaksensa minun pelivoittoni! Kuinkahan moni ihminen olikaan levännyt tällä samalla vuoteella, niinkuin minäkin olin aikonut levätä, ja sitte joutunut näkymättömiin ja kuulumattomiin? Minua hirvitti, kuin ajattelin sitä.
Mutta ennen pitkää keskeytti ajatuksiani se, että katos uudestaan rupesi liikkumaan. Sen oltua puserrettuna sijaa vasten, niinkuin arvelin kymmenen minuuttia, rupesi se nousemaan ylöspäin. Ne konnat, jotka ylhäällä ruuvia väänsivät, luulivat varmaankin saavuttaneensa tarkoituksensa. Vitkalleen ja äänetönnä niinkuin se oli laskenut, nousi tämä hirvittävä vuoteenkatos entiselle tilallensa päin. Samassa kun se ulottui tolppien päihin oli se ehtinyt kattoon kiinni. Ei reikää eikä ruuvia näkynyt enään; vuode oli niinkuin vuode ainakin, katos niinkuin tavallinen katos epäileväisimmänkin silmissä.
Nyt vasta minä saatoin liikkua, nousta tuolilta ja ruveta tuumimaan, kuinka minä pääsisin pakenemaan. Jos vähimmälläkin kolinalla ilmoittaisin, ettei murhayritys ollutkaan onnistunut, olin varma siitä, että olisivat minun murhanneet. Jokohan olin pitänyt mitään kolinaa? Minä kuultelin henkeäni vetämättä ovella. En! — Käytävässä ei kuulunut askeltakaan; Huoneessa yläpuolella oli kaikki hiljaa; ei hirnahdustakaan kuulunut mistään. Paitsi sitä, että olin lukinnut ja salvannut oveni, olin myös laahannut oven eteen vanhan puukirstun, jonka löysin sängyn alta. Oli varsin mahdotonta kolistamatta saada siirretyksi tätä kirstua (vereni jäähmettyi, ajatellessani mitä siihen olisi saattanut tulla!) ja sitäpaitsi oli mieletöntä ajatellakkaan päästä pois huoneitten kautta, jotka nyt olivat suljetut yöksi. Ainoasti yksi mahdollisuus oli minulla jäljellä — akkuna. Minä hiivin sinne varpaillani.
Huoneeni oli toisessa kerroksessa, ja akkuna oli muuanta takakatua päin. Minä nostin kättäni avatakseni akkunaa, hyvin tietäen että henkeni riippui tästä tempusta. Murhaajaluolassa on tavallisesti valvovia silmiä ja tarkkoja korvia; jos akkunan reuna vähänkin narahti, jos saranat kitisivät, olin ehkä turmion omana. Tämän akkunan avaamiseen kului ainakin viisi minuuttia jos luen ajan — viisi tuntia, jos luen levottomuuteni. Minun onnistuikin tehdä se ihan hiljaa, murtovarkaan täydellä kätevyydellä, ja silmilläni minä mittasin korkeuden kadulta. Hypätä alas tältä korkeudelta olisi ollut varma kuolema! Minä katselin sentähden molemmille puolin akkunaa. Vasemmalla, lähellä akkunaa, oli vahva, rautapellistä tehty vesiränni. Samalla hetkellä kuin näin rännin, tiesin myös olevani pelastettu; minä hengitin vapaasti ensi kerran siitä kuin olin nähnyt vuoteen katoksen laskeuvan päälleni.
Moni olisi ehkä ajatellut, että se keino pelastukseen, jonka minä olin keksinyt, oli jotenkin vaikea ja vaarallinen, mutta minä en vähintäkään ajatellut mitään vaaraa olevan kapuamisessa ränniä myöden kadulle. Minä olin jo kouluajoista ollut rohkea ja taitava kapuja, ja olin myöhempinä aikoina voimistelulla yhä edistänyt sitä taitoani. Minä tiesin sentähden että käteni, jalkani ja pääni olisivat minulle hyvät liittolaiset tässä toimessa. Minä olin jo nostanut toisen jalkani akkunasta ulos, kun mieleeni johtui, että olin jättänyt rahamyttyni päänaluseni alle. Minä olisin sangen hyvin ilman katumatta saattanut jättää sen sinne, mutta minä päätin, ettei riivattujen konnien kiusallakaan pitänyt saaman saalista enempää kuin uhriakaan. Minä astuin sentähden uudestaan alas akkunalta, menin sängylle ja sidoin raskaan myttyni selkääni liinasella. Juuri kuin olin saanut sen, lujasti ja mukavasti sidottua, luulin kuulleeni, että joku hengitti oven takana. Kuolettava pelko sai vereni uudestaan jäähmettymään, kuullellessani pidätetyllä hengähdyksellä. Ei! haudanhiljaisuus vallitsi vielä käytävässä; minä olin kuullut yötuulen, joka hiljaa puhalsi huoneesen avatusta akkunasta. Heti olin taas akkunalla ja seuraavassa silmänräpäyksessä olin jo käsin ja jaloin iskenyt vahvasti kiinni vesiränniin.