Minä laahasin itseni äänettömästi ja ponnistuksetta alas kadulle, niinkuin olin aavistanutkin, ja lähdin oitis juoksemaan sen kuin ikänäkin pääsin erääsen poliisikonttooriin, jonka tiesin olevan lähellä. Muuan alaprefekti ja useita hänen paraita miehiänsä sattui vielä olemaan ylhäällä keskustelemassa keinoa, jolla keksisivät syylliset erääsen salaiseen murhaan, joka paraillansa piti Pariisilaisten mieliä kiihossa. Kun minä rupesin seikkailuani kertomaan, hädästä ja kiiruusta hengästyneenä ja jotenkin huonolla Ranskan kielellä, näin minä selvästi alaprefektin epäilevän minua joksikin juopuneeksi Englantilaiseksi, joka olin rosvonnut jonkun; mutta hänen ajatuksensa muuttui kertomukseni kululla, ja ennenkuin minä vielä olin ehtinyt lähellekään loppua, tunki hän paperinsa pöydänlaatikkoon, pani hatun päähänsä, hankki minullekin semmoisen, sillä minä olin tullut ilman, antoi käskyn sotamiehistölle, käski valittujen miesten varustautumaan kaikenlaisilla aseilla, joilla sopi avata ovia ja murtaa permantoja, ja pisti käteni käsivarteensa mitä ystävällisimmällä ja tuttavallisimmalla tavalla, saattaaksensa minua huoneesta. Minä uskallan sanoa, että kun alaprefekti pienenä poikana ensikerran pääsi huviin, ei hän ollut puoliksikaan niin iloinen kuin nyt toivoessaan saada hyvän saaliin pelipaikasta.
Nyt mentiin hyvää vauhtia katua pitkin, ja alaprefekti onnitteli ja tutki minua vuorottain marssiessamme, perässämme peloittava "posse comitatus". Joka puolelle rakennusta pantiin vahtia oitis kun ehdimme perille; kaikuvia kolistuksia kaikui ovelle, — valoa näkyi eräässä akkunassa. Minä kätkeydyin kuitenkin miesten taakse. Taasen kaikui talo kuitenkin koputuksista, ja huuto: "avatkaa lain nimessä" kuului yössä. Tämän peljästyttävän käskyn johdosta aukenivat lukut ja soivat ikäänkuin näkymätön käsi olisi niitä avannut, ja seuraavassa silmänräpäyksessä oli alaprefekti käytävässä ja kohtasi siellä kuolonkalpeen puolipukuisen viinurin. Seuraava lyhyt puhelu alkoi oitis heidän välillänsä:
"Me tahdomme nähdä sen Englantilaisen, joka makaa tässä talossa".
"Hän meni matkaansa jo monta tuntia sitte".
"Se ei ole totta! Hänen ystävänsä meni pois, mutta hän itse jäi tänne.
Näyttäkää meille se huone jossa hän makaa".
"Mutta minä vakuutan pyhästi, Monsieur le sous-Préfet, ettei hän ole täällä! Hän —".
"Ja minä vakuutan pyhästi, Monsieur le Garçon, että hän todella on täällä. Hän makasi täällä, mutta teidän sänkynne eivät olleet ensinkään somia, ja hän tuli meille valittamaan sitä, — ja täällä hän nyt on, tuolla minun miesteni joukossa, ja täällä olen myös minä, katsomassa eikö hänen sängyssänsä ole syöpäläisiä. Pikard, vangitse tuo mies ja sido hänen kätensä taakse. Kas niin, hyvät herrat, menkäämme nyt yläkertaan".
Jokainen ihminen talossa, naiset ja miehet, vangittiin, ja ennenkaikkia "sotavanhus". Sitte minä hain ja löysin vuoteen, jossa olin maannut, jonka tehtyä menimme sen yläpuolella olevaan huoneesen. Siellä emme nähneet mitään erinomaista. Alaprefekti tarkasti joka puolelle ympärillensä, käski jokaisen olemaan hiljaa, koputti permantoa muutaman kerran jalallansa, pyysi kynttilää, katseli tarkasti sitä paikkaa, jota hän oli koputtanut ja käski murtamaan permannon ylös siitä kohden, kehoittaen varovaisuutta käyttämään. Se oli pian tehty. Valoa hankittiin, ja nyt huomattiin alimmaisen huoneen katon ja tämän laattian välillä olevan iso välikkö täynnä hirsi-ristikkoa. Siinä välikössä oli pystysuorassa asennossa jokin rautainen lieriö, hyvin rasvattuna sisäpuolelta ja sen sisässä näkyi ruuvi, joka oli yhteydessä vuodekatoksen kanssa alahuoneessa. Sitte löydettiin ja levitettiin laattialle eri ruuvimittoja, hiljan rasvatuita, viltillä päällystettyjä väännintankoja, kovaan painimeen kuuluvia aseita, kaikki järjestettyinä pirullisella tarkkuudella ja laitettuina niin vähän tilaa ottaviksi kuin suinkin. Hetkisen koettelemisen perästä onnistui alaprefektin saada koneen eri osat kokoon ja hän astui sitte minun kanssani makuuhuoneesen jättäen väkensä ylös ruuvia vääntämään. Tukehduttava katos väännettiin sitte alas, vaan ei niin äänettömästi kuin minä olin kuullut sen laskeuvan. Kun minä muistutin sitä alaprefektille, oli hänen perin yksinkertaisessa vastauksessaan hirvittävä ajatus. "Minun mieheni", sanoi hän, "vääntävät katoksen alas ensimmäisen kerran, — niillä miehillä, joiden rahat te olette voittaneet, oli enemmän harjoitusta siinä työssä".
Me jätimme rakennuksen kahden poliisimiehen haltuun, sittekuin jok'ainoa sen asujamista oli otettu kiinni ja paikalla viety vankeuteen. Alaprefekti saattoi minua asuntooni saamaan passiani, tehtyänsä ensin virkahuoneessansa kirjallisen ilmoituksen asiasta. Minä kysyin silloin häneltä: "Luuletteko, että kukaan ihminen todella on tukehutettu siinä vuoteessa, niinkuin minua koetettiin tukehuttaa?"
"Minä olen nähnyt tusinoittain uponneita miehiä La Morgue'ssa [ruumishuone Pariisissa]," vastasi alaprefekti, "joiden taskuissa on löydetty kirjeitä, jotka ilmoittivat heidän upottaneen itsensä Seineen, sentähden että olivat ihan hävinneet pelipöydän ääressä. Tiedänkö minä, kuinka monta näistä onnettomista on mennyt samaan pelipaikkaan, johon te menitte, voittaneet kuin te, saanut saman vuoteen kuin te saitte, makasivat siinä, tukehtuivat siinä ja perin samassa työnnettiin virtaan, tyhjässä lompakossaan murhaajien kirjoittama kirje, joka ilmoitti heidän tehneensä itsemurhan? Ei kukaan saata ilmoittaa niiden lukua, jotka ovat joutuneet sen kohtalon uhriksi, jonka te niin ihmeellisesti voititte, pelipaikan väki on osannut salata murhakoneensa meiltäkin — poliisilta! Murhatut veivät lopun salaisuutta mukanansa. Hyvää yötä, eli oikeammin, hyvää huomenta, Monsieur Faulkner! Tulkaa taas huomenna kello yhdeksän virkahuoneeseni, — hyvästi siksi!"