Kun olivat käyneet kahdesti sairasta katsomassa, sain olla rauhassa. Silloin oli lähes keski-yön aika. Hullun englantilaisen käytöksessä ei ollut silloin mitään erinomaista, joka olisi voinut rouva Fairbankille ja tohtorille korvata heidän hänen vuoksi näkemiä vaivojaan. Hän makasi puolittain valveella, puolittain nukuksissa ja hänen kasvoissaan oli kummallinen mielenilmaus. Emäntäni varoitti minua käydessään pois, että pitäisin Rawenia erittäin silmällä kello kahden aikana aamulla. Jos jotakin sattuisi tapahtumaan, jätti tohtori minulle suuren soittokellon, jonka ääni helposti kuului huoneisiin, jossa herrasväki asui.
Kun nyt sain palata kauniin ystäväni luokse, järjestin illallispöytää. Piirakka, lihamakkaraa ja muutamia pulloja oivaa moselviiniä oli yksinkertainen ateriamme. Kun kaksi henkeä on rakastunut toisiinsa, on rakkauden hurmaavassa valossa yksinkertaisin ateria komeimpien pitojen vertainen. Me istuimme pöytään hyvin nälkäisinä. Kohta kuin suloinen pöytävieraani istahti tuolille, alkoi tuo kirottu englantilainen viereisessä huoneessa käydä levottomaksi ja rähistä. Hän löi kepillään lattiaan; hän huusi houreissaan kauhusta pelästyneellä äänellä: "Rigobert! Rigobert!"
Ihana ystäväni säikähti kuullessaan äkkiä tuon valittavan äänen. Naisen kasvot vaalenivat silmänräpäyksessä.
"Taivaan Jumala!" huudahti nainen. "Kuka on tuossa huoneessa?"
"Mielipuoli englantilainen".
"Englantilainen?"
"Rauhoittukaa, enkelini. Kyllä minä saan hänen pysymään alallaan".
Tuo ilkeä ääni huusi jälleen minua:
"Rigobert! Rigobert!"
Kaunis ystäväni tarttui käsivarteeni.