17.
Kunnioitettava herra!
Helmikuun 27 päivänä minua lähetettiin Metziin eräässä asiassa, joka koski Maison Rougen tallia. Julkisella kävelypaikalla tapasin komean naisen. Valkoverisen. Syntyänsä englantilaisen. Me miellyimme toisiimme ja juttelimme keskenämme. Hän puhui franskan kieltä erinomaisen hyvästi, vaikkapa murre oli englantilainen. Tarjosin hänelle muutamia virvoitus-aineita ja hän suostui ehdoitukseeni. Meillä oli hauska ja pitkä keskustelu — me huomasimme olevamme ikäänkuin luodut toisillemme. Ketä sopii tästä moittia? Onko se minun syyni, että olen kaunis mies ja että kaunis sukupuoli yleensä mielellään tahtoo minua seuraansa? Onkohan tuo mitenkään rikollista, että joku on taipuva rakkaus-seikkoihin? Kysyn uudelleen: Ketä voidaan tästä syystä moittia? Tietysti luontoa. Ei tuo ole kauniin naisen syy — eikä liioin omakaan syyni.
Sanalla sanoen, kovasydämisen ihmisenkin täytyy myöntää, ettei kaksi henkilöä, jotka ovat ikäänkuin luodut toisiaan varten, voi eritä toisistaan, sopimatta, millä ajalla he vasta tapaavat toisiaan.
Minä hankin naiselle asunnon eräässä kylässä, joka oli lähellä Maison Rougea. Suureksi huvikseni hän seurusteli kanssani muutamassa pienessä illallisessa, jonka minä pidin tallikamarissani yöllä vasten helmikuun 29 päivää. Me päätimme tavata toisiamme siihen aikaan kuin muut palvelijat tavallisesti menivät levolle eli kello 11 illalla.
Tallirenkien joukossa oli muuan englantilainen, joka makasi katkenneen jalkansa vuoksi. Hänen nimensä oli Francis. Hän oli ikävä mies eikä osannut puhua Franskan kieltä. Köökissä häntä haukuttiin nimellä: "Englantilainen karhu". Kumma kyllä oli hän isäntäväkeni suuressa suosiossa. Isäntäväkeni sääli häntä erään taikauskoisen kauhun vuoksi, joka tällä ikävällä miehellä oli — kauhu, jonka laatua minä suurena vapaa-uskojana en huolinut ruveta tutkimaan.
Illalla 28 päivä helmikuuta pyysi englantilainen, jota äsken mainittu kauhu vaivasi, että joku hänen tovereistaan valvoisi hänen luonaan ainoastaan sinä yönä. Herra Fairbank vaati tätä samaa isäntävaltansa nojassa. Isäntäni oli suuttunut minuun — arvollisuuteni tunto estää minua kertomasta mistä syystä — ja tarjousin sen vuoksi valvomaan englantilaisen karhun vuoteen ääressä. Aikomukseni oli vakuuttaa herra Fairbankille, etten minä puolestani ollut pahoillani siitä, joka oli tapahtunut välillämme. Englantilais-raukka houraili kaiken yötä. Koska en ymmärtänyt hänen kieltänsä, voin ainoastaan hänen liikkeistään päättää, että hän kauheasti pelkäsi jotakin luuloteltua olentoa vuoteensa vieressä. Kerta toisensa perästä sain tuota houkkiota, joka häiritsi untani, asettumaan kirouksillani. Tämä on yksinkertainen ja paras keino kohdella ihmisiä, jotka ovat tällaisessa mielentilassa.
Aamulla 29 päivä helmikuuta lähti herra Fairbank matkalle.
Illemmalla samana päivänä huomasin suureksi harmikseni, että englantilainen vieläkin tulisi tekemään minulle vaivaa. Herra Fairbankin poissa-ollessa piti hänen rouvansa äärettömän suurta huolta hourailevan toverini yölevosta. Taasen piti jonkun meistä valvoa hänen luonaan ja heti ilmottaa, jos jotakin tapahtui. Koska minä odotin kaunista naistani, täytyi minun saada varma tieto siitä, että muut palvelijat tallissa rauhallisesti makasivat sängyissään sinä yönä. Minä tarjousin siis vieläkin valvomaan miehen luona. Rouva Fairbank kiitteli minua hyväntahtoisuudestani. Minulla on suuri mielenmaltti. Punehtumatta kuulin itseäni kiiteltävän.
Kahdesti yön kuluessa kävivät emäntäni ja lääkäri, joka jäi taloon herra Fairbankin poissa-ollessa, kuulustamassa, kuinka Rawen voipi. Ensi kerralla, kun kävivät, ei ollut vielä ihana naisystäväni tullut luokseni, vaan kun tulivat toistamiseen oli hän jo saapunut. Koska kamarini oli englantilaisen huoneen vieressä, täytyi minun silloin piilottaa viehättävän vieraani siihen huoneesen, jossa siloja säilytettiin. Enkelintapaisella taipuvaisuudella suostui hän palvelija-virkani vuoksi luopumaan arvollisuudestansa. En ole koskaan nähnyt rakastettavampaa naista — sellaisessa tilassa.