"Mitä joutavia puhutte! Kuinka minä voisin tuntea tuota miestä? Käy häntä rauhoittamassa!"
Peilini oli lähellä. Silmäys peiliin vakuutti minua siitä, ettei kukaan ymmärtäväinen nainen voinut pitää englantilaista minua parempana. Itseeni luottamus palasi. Kiiruhdin englantilaisen luo.
Kohta kun astuin huoneesen, osotti hän innokkaasti sormellaan huonettani. Muukalaisia sanoja virtasi tulvanaan hänen suustaan. Hänen liikkeistään ja silmäyksistään arvasin, että hän jollain käsittämättömällä tavalla oli huomannut vieraani läsnä-olon — ja vielä kummallisempaa oli, että hän suuresti pelkäsi jotakin henkilöä huoneessani. Minä koetin rauhoittaa häntä samalla tapaa, kuin jo ennen olen kertonut: se on, minä kirosin häntä omalla kielimurteellani. Kun tämä kirous ei näkynyt vaikuttavan sanottavia, puistelin nyrkkiäni hänen silmäinsä edessä ja lähdin pois sänkykamarista.
Palattuani kauniin ystäväni luokse huomasin hänen kävelevän edestakaisin kummallisesti kiihottuneessa tilassa. Ystäväni ei odottanut, kunnes minä olisin täyttänyt hänen lasinsa — hän oli minun poissa-ollessani maistellut jaloa moselviiniäni. Vaivoin houkuttelin minä häntä istumaan pöytään. Häntä ei millään kurin voitu saada syömään.
"Minulle ei ruoka enää maista", sanoi nainen. "Anna minulle viiniä".
Jalo moselviini on kuuluisa siitä, että se maistuu hyvältä ja on erinomaisen väkevää. Tämän oivallisen viinin väkevyys ei kuitenkaan huumannut kummallista vierastani. Viini näkyi päinvastoin vahvistavan ja virkistävän häntä, ei mitenkään päihdyttävän. Hän puhui alinomaa yhtä matalalla äänellä ja vaikka kuinka paljo hyvänsä yrittelin kääntääkseni keskusteluamme toisaalle, palasi nainen kuitenkin aina puheissaan viereisessä huoneessa olevaan englantilaiseen. Jokaisen muun naisen itsepintaisuus olisi suututtanut minua. Mutta kaunis vieraani oli vastustamaton. Lapsellisella sävyisyydellä vastasin minä hänen kysymyksiinsä. Naisella oli kaikki nuo eriskummaiset omituisuudet, jotka ovat niin tavallisia hänen kansassaan. Puhuessani siitä tapaturmasta, joka piti englantilaista vuoteen omana, hypähti hän seisoalle. Omituinen hymyily näkyi hänen kasvoissansa.
"Näytä minulle hevonen, joka potkaisi hänen sääriluunsa poikki", sanoi nainen. "Minun täytyy, minä tahdon nähdä tuon hevosen!"
Saatoin naista talliin. Nainen suuteli hevosta, kunniani nimessä hän suuteli hevosta! Tämä kummastutti minua. Minä sanoin:
"Te tunnette tuon miehen; ja hän on jollain tavoin loukannut teitä."
Ei nainen silloinkaan tahtonut sitä myöntää.