Äitini oli vielä vaiti. Vaipuneena omiin ajatuksiinsa hän otti minua kädestä ja vei tupaan. Hänen kirjoituslippaansa oli pöydällä takan ääressä. Hän aukaisi sen ja antoi minulle merkin istua tuolille hänen viereensä.
"Poikani, sinun muistisi on huono — ja minun alkaa pettää. Kerro minulle vielä kerran, minkänäköinen tuo nainen oli. Toivon, että hän joskus on yhtä tuttu meille molemmille."
Minä tottelin kummastellen, mikä outo ajatus nyt oli äitini mielessä. Puhuin ja äitini kirjoitti muistiin sanani sen mukaan kuin ne tulivat huuliltani.
"Vaaleanharmaat silmät, vasen silmäluomi hiukan alas painunut. Hiukset kellahtavat. Valkoiset käsivarret. Pienet, sievät kädet; kynsien ympärystät vivahtavat veripunaiselle."
"Huomasitko, miten nainen oli puettu, Francis?"
"En, äitini."
"Tarkastitko puukkoa?"
"Tarkastin. Suuri puukko, jonka pukinsarvesta tehty varsi oli melkein uusi."
Äitini kirjoitti vielä muistiin kertomuksen puukosta sekä myöskin vuoden, kuukauden, viikonpäivän ja tunnin, jolloin naisen haamu näyttäytyi minulle ravintolassa. Kun tämä oli tehty, sulki hän paperin lippaaseensa.
"Älä kerro sanaakaan tästä tädillesi, Francis. Älä kerro kenellekään kuolevaiselle. Anna unesi olla salaisuus meidän kahden kesken."