"Mitä? Tuo nainen, joka yritti lyödä minua, ei siis ollut elävä ihminen, kuten minä itse?" Aloin vapista koko ruumiiltani. Pelkkä ajatus kauhistutti minua.
"Tahdon lähteä pois tästä talosta", sanoin minä. "Parempi on sateessa ja pimeässä kävellä maantietä, kuin viipyä tässä huoneessa tämän näyn perästä. Lainatkaa minulle kynttilä, jotta näen pukeutua ja sanokaa, mitä olen velkaa."
Isäntä meni kynttilän kanssa edelläni makuuhuoneeseen.
"Velkaa?" sanoi isäntä. "Te voitte tarjoiluhuoneen taulusta nähdä, minkä verran olette velkaa. En olisi antanut teille yösijaa, vaikka olisitte maksanut mitä hyvänsä, jos ennakolta olisin tiennyt, että näette näkyjä ja huudatte. Katsokaa sänkyä! Missä näkyy täällä puukon jälkiä? Katsokaa ikkunaa — onko salvat murrettu? Katsokaa ovea, jonka kuulin teidän itse sulkevan, onko se murrettu auki? Murhaako nainen puukolla talossani! Ettekö häpeä!"
Silmäni seurasivat hänen kättänsä, kun hän ensin osoitti sänkyä, sitten ikkunaa ja vihdoin ovea. Ei näkynyt mitään. Lakana oli yhtä eheä, kuin sinä päivänä, jolloin se oli neulottu. Ikkuna oli tarkoin suljettu. Ovi riippui saranoillaan yhtä vakavasti kuin ennenkin. Pukeuduin sanaakaan sanomatta. Me astuimme molemmin portaita alas. Katselin kelloa ravintolahuoneessa. Se oli kaksikymmentä minuuttia yli kahden aamulla. Maksoin laskuni ja isäntä laski minut pihalle. Sade oli lakannut, mutta yö oli pimeä, ja tuuli tuntui kiihtyneen. Mutta en välittänyt pimeästä, en kylmästä enkä siitäkään, etten varmuudella tiennyt tietä kotiin. Ajatukseni pyörivät yhä vain samassa piirissä, ajattelin yhä yöllistä ilmiötä. Kenen olin nähnyt? Kuka oli hän, joka tahtoi tappaa minut? Unihaaveko? Olikohan tuommoinen olento haudan tuolta puolen? Kummitus? En voinut vastata tähän yöllä pimeässä vaeltaessani. Enkä myöskään puolenpäivän aikana mitenkään osannut tätä arvoitusta selittää. Oltuani useita tunteja eksyksissä ja harhailtuani sinne tänne minä vihdoin pääsin kotiin.
VI.
Äitini tuli yksinään tervehtimään minua. Me emme salanneet mitään toisiltamme. Kerroin hänelle kaikki, mitä oli tapahtunut — aivan niinkuin olen nyt kertonut teille.
Äitini oli vaiti kunnes olin päättänyt kertomukseni. Sitten kysyi hän:
"Mitä kello oli, Francis, kun näit naisen unissasi?"
Olin katsonut kelloa ravintolasta lähtiessäni ja olin pannut mieleeni, että kello oli kaksikymmentä minuuttia yli kahden. Kun laskin, minkä verran oli kulunut aikaa keskustellessani isännän kanssa ja pukeutuessani, tulin siihen päätökseen, että kerran nähtyäni naisen oli sen täytynyt tapahtua kello kaksi aamulla. Toisin sanoen, minä en ainoastaan nähnyt naista syntymäpäivänäni, vaan juuri sillä hetkellä ja tunnilla jolloin olin tullut maailmaan.