Nainen kohotti silmänsä välinpitämättömästi kummastellen ja hymyili katkerasti.
"Mitä teillä on minulle sanottavaa."
Nainen seisahtui ja naurahti itsekseen..
"Mutta miksikä ei", jatkoi hän. "Minulla ei ole mitään tekemistä, eikä mihinkään menemistä."
Nainen astui askeleen taakse päin ja nyökäytti päätään minulle.
"Te olette kummallinen mies. Minä melkein haluan tehdä teille mieliksi — odotan teitä pihalla."
Ovi suljettiin. Nainen oli kadonnut.
Minä oikein häpeän tunnustaa, mitä nyt tapahtui. Ainoa puolustukseni on, että tosiaan olin aivan lumottu. Käännyin seuratakseni häntä, enkä muistanut ollenkaan äitiäni. Lääkäri pidätti minut.
"Älkää unhottako lääkkeitä", sanoi hän. "Ja jos tahdotte seurata neuvoani, älkää huoliko tuosta naisesta. Herättäkää poliisi. Poliisin velvollisuus on pitää huolta hänestä — eikä teidän."
Sanaakaan sanomatta otin lääkkeet käteeni; pelkäsin loukkaavani lääkäriä, jos olisin yrittänyt vastata hänelle. Hän kaiketi huomasi yhtä hyvin kuin minäkin, että nainen pyysi unijuomaa myrkyttääkseen itsensä. Lääkäri oli mielestäni liian välinpitämätön tässä asiassa. Minä siis vain kiitin häntä, kun hän antoi minulle lääkkeet, ja kiiruhdin ulos.