Nainen odotti minua pihalla, kuten hän oli luvannut; hän kulki verkalleen edes takaisin kirkkaassa kuutamossa, joka valaisi hänen hienoa ihoansa, hänen vaaleita, kultaisia hiuksiansa, hänen suuria, harmaita silmiänsä juuri sellaisella hohteella, joka niille paraiten soveltui. Hän oli tuskin kuolevaisen näköinen, kun hän kääntyi puhutellakseen minua.
"No?" sanoi nainen, "mitä te minusta tahdotte?"
Tartuin hänen käsiinsä ja lausuin ajatukseni yhtä suoraan, kuin olisin tuntenut hänet kaiken ikäni.
"Te aiotte tappaa itsenne", sanoin hänelle. "Mutta minä tahdon estää teitä sitä tekemästä. Jos seuraan teitä kaiken yötä, voin estää aikomuksenne."
Nainen naurahti.
"Tehän itse omin silmin näitte, ettei lääkäri tahtonut myödä juomaa minulle. Liikuttaako se tosiaankin teitä, jos elän tai kuolen?"
Nainen puristi ystävällisesti kättäni tätä kysyessään; hänen silmänsä katsoivat minuun ystävällisellä hellyydellä, joka tunki lävitseni kuin tuli. Sanat sammuivat huulillani; en voinut vastata hänelle.
Hän ymmärsi minua, vaikka en puhunut sanaakaan.
"Te olette antanut minulle elämisen halua ystävällisellä kohtelullanne", sanoi hän. "Ystävällisyys vaikuttaa kummallisesti naisiin ja koiriin sekä muihinkin kotieläimiin. Miehet ovat ainoat, joihin ystävällisyys ei vaikuta. Olkaa huoleti — minä lupaan pitää yhtä suurta huolta itsestäni, kuin jos olisin onnellisin nainen maailmassa; mutta älkää antako minun viivytellä teitä täällä. Mihin aiotte mennä?"
Minä kurja, heikko raukka olin taasen unohtanut äitini — vaikka pidin lääkepulloa kädessäni!