"Lähellä on se päivä", kirjoitti täti, "jolloin Francis'in tulee muistaa, mitä hän on velkaa täti Chancelle, joka rehellisesti elää leskenä kolmenkymmenen punnan vuosituloilla."
Äitini oli kieltänyt suostumuksensa antamisen avioliittooni; niinikään kieltäysi hän tulemasta häihin ja käymästä Alician luona. Tähän hänen käytökseensä ei ollut viha syynä. Koska äitini varmasti uskoi unen ennustaneen totta, pelkäsi hän kovin vaimoani. Huomasin tämän — ja annoin hänelle anteeksi. Ei pahaa sanaakaan lausuttu meidän välillämme. Ainoa onnellinen muistoni vaikken noudattanut äitini mieltä liittoni suhteen — on, että aina rakastin ja kunnioitin hyvää äitiäni.
Mitä vaimooni tulee, ei hän ollut pahoillaan siitä, että hänen ja anoppinsa välit olivat huonot. Yhteisestä suostumuksesta emme koskaan puhuneet keskenämme tästä asiasta. Me asetuimme asumaan edellämainittuun tehdaskaupunkiin ja vuokrasimme huoneita matkustavaisille. Ystävällinen isäntämme antoi meille omasta pyynnöstäni vuotuisen apurahan sijaan yhtä haavaa suuremman summan. Tällä rahalla me pääsimme hyvään alkuun ja hankimme mitä tarvitsimme. Alussa toimi menestyi hyvin. Olin silloin onnellinen ihminen.
Vastoinkäymisemme alkoivat, kun äitini uudelleen sairastui. Lääkäri tunnusti, kun kysyin häneltä äitini tilaa, että tällä kertaa oli vaara tarjona. Kuultuani tämän olin tietysti paljon äitini luona. Vaimoni toimeksi jäi tällä kertaa liikkeen hoitaminen. Vähitellen huomasin, että hän rupesi kohtelemaan minua toisin kuin ennen. Kohta kun käänsin selkäni, teki hän tuttavuutta epäluulonalaisten ja irstaiden ihmisten kanssa. Eräänä päivänä huomasin hänen huoneessaan jotakin, joka herätti minussa luulon, että hän oli maistellut väkeviä juomia, Ennenkuin viikko oli loppuun kulunut, olin vakuutettu hänen taipumuksistaan. Ennen oli hän seurustellut juopuneiden kanssa, nyt alkoi hän itse olla juovuksissa.
Minä tein kaikki, mitä ihminen voi tehdä, hillitäkseni hänen himojansa. Turhaan! Hän ei ollut koskaan rakastanut minua niinkuin minä häntä; en mitenkään voinut vaikuttaa häneen, enkä saanut mitään aikaan. Kun äitini sai tietää tämän, koki hän puolestaan vaikuttaa vaimooni. Vaikka äitini oli hyvin sairas, pukeutui hän eräänä päivänä mennäkseen ulos.
"Minun elämäni päivät päättyvät pian, Francis", sanoi hän. "En voi kuolinvuoteellani olla levollinen, jollen ole tehnyt kaikkea voitavaani valmistaakseni onneasi. En pidä lukua pelostani ja tunteistani; aion mennä kanssasi vaimosi luo ja koetan palauttaa hänet himojensa vallasta. Ota minut mukaasi, Francis, kotiin. Anna minun tehdä kaikki, minkä voin, auttaakseni poikaani, ennenkuin on myöhäistä."
Kuinka voisin olla tottelematon äidilleni? Me kuljimme rautatietä kaupunkiin, jonne oli ainoastaan puolen tunnin matka. Kello yhden tienoissa tulimme kotiini. Oli päivällisen aika ja Alicia oli keittiössä. Saatoin sentähden aivan huomaamatta viedä äitini sisälle asuntoomme ja sitten ilmoittaa vaimolleni äitini tulosta. Vaimoni oli tähän aikaan päivästä ainoastaan vähän maistanut väkeviä ja paha henki hänessä oli kaikeksi onneksi tällä kertaa masentunut.
Alicia seurasi minua sisälle äitini luo ja molemmat naiset kohtelivat toisiansa paremmin kuin olin uskaltanut toivoakaan. Äitini, joka koki hillitä itseään, ei huolinut katsoa vaimoani silmiin puhutellessaan häntä. Minusta tuntui helpommalta, kun Alicia alkoi kattaa päivällispöytää.
Hän levitti pöytäliinan pöydälle, kantoi sisään leipäkorin sekä leikkasi meille muutamia leipäviipaleita. Minä vielä seisoin levottomana ja tarkastelin äitiäni, kun yhtäkkiä säpsähdin nähdessäni hänen kasvojensa yli leviävän saman aaveentapaisen ilmeen, jonka olin huomannut sinä aamuna, kun Alicia ja äitini kohtasivat toisensa ensikerran. Ennenkuin ehdin lausua sanaakaan, hypähti äitini ylös säikähtyneenä.
"Vie minut takaisin kotiin! — Francis, kotiin! Tule kanssani, äläkä koskaan enää palaa tänne takaisin!"