Nainen vaipui tuolille istumaan. Pyörtyikö hän? Ei; nainen punehtui uudelleen. Hänen silmänsä kiilsivät kauniisti. Minkä vuoksi? Vaikka kyllä hyvin tunsin naisten luonteita, kummastelin kuitenkin tarkastellessani tätä naista.
"Tunnetteko hänet?" kysyin minä uudelleen.
Nainen naurahti kysymykselleni.
"Mitä joutavia puhutte. Kuinka minä voisin tuota miestä tuntea? Käykää rauhoittamassa häntä!"
Peilini oli lähellä. Silmäys peiliin vakuutti minua siitä, ettei kukaan ymmärtäväinen nainen voinut pitää englantilaista minua parempana. Itseluottamukseni palasi. Kiiruhdin englantilaisen luo.
Kohta kun astuin huoneeseen, osoitti hän innokkaasti sormellaan huonettani. Muukalaisia sanoja virtasi tulvanaan hänen suustaan. Hänen liikkeistään ja silmäyksistään arvasin, että hän jollakin käsittämättömällä tavalla oli huomannut vieraani läsnäolon, ja vielä kummallisempaa oli, että hän suuresti pelkäsi jotakin henkilöä huoneessani. Minä koetin rauhoittaa häntä samalla tavalla, kuin olen jo kertonut; se on, minä kirosin häntä omalla kielimurteellani. Kun tämä kirous ei näkynyt vaikuttavan sanottaviakaan, puistelin nyrkkiäni hänen silmäinsä edessä ja lähdin pois sänkykamarista.
Palattuani kauniin ystävättäreni luokse, huomasin hänen kävelevän edestakaisin kummallisesti kiihoittuneessa tilassa. Nainen ei odottanut, kunnes minä olisin täyttänyt hänen lasinsa — hän oli minun poissaollessani maistellut hyvää moselviiniäni. Vaivoin sain hänet houkutelluksi istumaan pöytään. Mutta en millään keinoin voinut saada häntä syömään edes hiukkasen.
"Minulle ei ruoka enää maistu", sanoi nainen. "Anna minulle viiniä."
Moselviini on kuuluisaa siitä, että se maistuu hyvältä ja on erinomaisen väkevää. Tämän oivallisen viinin väkevyys ei kumminkaan huumannut kummallista vierastani. Viini näkyi päinvastoin vahvistavan ja virkistävän häntä, eikä mitenkään päihdyttävän. Hän puhui alinomaan matalalla äänellä, ja vaikka kuinka paljon hyvänsä yrittelin saada käännetyksi keskustelumme toisaalle, palasi nainen kuitenkin aina puheissaan viereisessä huoneessa olevaan englantilaiseen. Jokaisen muun naisen itsepintaisuus olisi suututtanut minua, mutta kaunis vieraani oli vastustamaton. Lapsellisella sävyisyydellä vastasin hänen kaikkiin kysymyksiinsä. Naisella oli kaikki nuo eriskummalliset viehättävyydet, jotka ovat niin tavallisia hänen kansassaan. Puhuessani tapaturmasta, joka piti englantilaista vuoteen omana, hypähti hän seisoalleen. Omituinen hymy näkyi hänen kasvoissaan.
"Näytä minulle hevonen, joka potkaisi häntä sääriluuhun", sanoi nainen.
"Minun täytyy nähdä, minä tahdon nähdä sen hevosen!"