Saatoin naisen talliin. Hän suuteli hevosta, kunniani nimessä, hän suuteli hevosta! Tämä kummastutti minua. Minä sanoin:
"Te tunnette tuon miehen, ja hän on varmaan loukannut teitä."
Ei nainen silloinkaan tahtonut myöntää.
"Minä suutelen kaikkia kauniita eläimiä", sanoi hän, "enkö ole teitä suudellut?"
Näin viehättävästi selitettyään riensi nainen takaisin ylös rappusia.
Minä jäin hiukan jälkeen, nähdäkseni oliko tallin ovi lukittuna.
Tultuani ylös huomasin, kummallista kyllä, naisen siinä samassa astuvan
ulos englantilaisen kamarista.
"Aioin juuri tulla alas huutaakseni teille", sanoi nainen. "Mies tuossa huoneessa rupeaa taasen mellastamaan."
Hullun englantilaisen ääni kuului tosiaan taas korvissamme.
"Rigobert! Rigobert!"
Tällä kertaa oli huutaja hirveä nähdä. Hänen silmänsä tuijottivat hurjasti eteenpäin. Kylmä hiki valui hänen kasvojensa yli. Kauheassa pelossaan väänteli hän käsiään ja osoitti taivasta. Kaikilla niillä merkeillä ja liikkeillä, joita ihminen mahdollisesti saattaa käyttää, rukoili englantilainen minua, etten jättäisi häntä yksinänsä. En voinut tosiaan olla nauramatta. Mikä aate tuo oli, että minä jäisin hänen luokseen ja jättäisin ihanan ystävättäreni yksinänsä toiseen huoneeseen.
Käännyin oveen päin. Kun tuo mielenviassa oleva raukka huomasi, että olin hankkeissa lähteä pois, huusi hän epätoivoissaan niin hirveällä äänellä, että pelkäsin nukkuvien tallirenkien heräävän tästä huudosta.