Kaikki ihmiset, jotka minut tuntevat, tietävät, kuinka mieleni tyyneys on suuri tärkeissä tapauksissa. Aukaisin arkun, jossa englantilaisen liinavaatteet olivat, otin suuren tukon nenäliinoja ja panin muutamia niistä kapulaksi hänen suuhunsa ja toisilla taasen sidoin hänen kätensä kiinni. Nyt ei enää ollut mitään pelkoa, että hän herättäisi rengit. Sidottuani viimeisen solmun katsahdin ylös.
Ovi englantilaisen ja minun huoneeni välillä oli auki. Kaunis ystävättäreni seisoi kynnyksellä ja katseli häntä, joka makasi aivan voimattomana vuoteellaan sekä minua, joka juuri sidoin kiinni viimeistä solmua.
"Mitä siellä toimitte?" kysyin minä. "Minkä vuoksi aukaisitte oven?"
Nainen astui luokseni ja kuiskasi vastauksensa korvaani, kaiken aikaa kiinteästi katsellen sängyssä makaavaa miestä.
"Kuulin hänen huutavan."
"Entä sitten?"
"Luulin, että aioitte tappaa hänet."
Säikähtyneenä astuin askeleen taaksepäin. Epäluulo minua kohtaan, jota hänen sanansa osoittivat, oli jo itsessään kylliksi kauhistuttava. Minä säikähdyin niin suuresti, että vetäysin pois ihanasta immestäni, ikäänkuin hän olisi ollut ruumiini yli mateleva sisilisko.
Ennenkuin olin kyllin tointunut vastatakseni, saivat hermoni uuden iskun. Kuulin äkkiä emäntäni äänen, joka huusi minua pihalla.
Ei ollut aikaa ajattelemiseen, ainoastaan toimimiseen. Minun täytyi estää rouva Fairbankia nousemasta ylös portaita, jottei hän näkisi naisystävääni, eikä liioin sitä, että englantilainen makasi sidottuna vuoteellaan kapula suussa. Riensin kohta ulos. Juostessani portaita alas, kuulin tallin kellon lyövän neljännestä vaille kaksi aamulla.