Vanha, harmaapäinen olento, onneton mies tallirengin puvussa! Hänen sisäänpainuneet ryppyiset poskensa, hänen ohut harmaa tukkansa, hänen kuiva, kellertävä ihonsa kertovat suruista ja vaivoista. Erinomaisen kolkot nähdä ovat hänen kasvonsa, joita nykii tuskallinen hermojen supistus suun toisella puolella. Minä kuulen hänen raskaasti hengittävän, kun ensin katselen häntä. Hän vapisee ja huokailee unessa. Tuo ei ole mikään suloinen näky — ja vaistomaisesti minä käännän katseeni kirkkaan auringon valaisemalle pihalle. Mutta vaimoni kääntää minut jälleen tallin ovea kohden.
"Odota?" sanoo hän. "Odota, hän ehkä tekee sen toistamiseen!"
"Mitä sitten?"
"Hän puhui unissaan, kun ensin kurkistin tänne. Hän näki hirveää unta. Hiljaa! Nyt alkaa hän taasen." Minä katselen ja kuuntelen. Mies nousee istualleen kurjalla vuoteellaan. Hän puhuu nopeasti, kiivaasti kuiskaten hampaidensa välistä:
"Herää! Herää! Murha!"
Hetkisen äänettömyys seuraa. Nukkuja liikuttaa verkalleen vasenta kättänsä, kunnes hän laskee sen kurkulleen; hän säpsähtää ja kääntelee itseään olkivuoteella, nostaa käsivartensa kurkusta ja ojentelee sitä hiljakseen. Hänen kätensä tarttuu olkiin sillä puolella, jolle hän kääntyi. Hän näkyy uneksivan, että hän pitää jotakin esinettä kädessään, jonkun aseen terää; minä näen hänen huulensa taas alkavan liikkua; minä hiivin hiljaa talliin; vaimoni seuraa minua kovasti puristaen nyrkkiänsä.
Me molemmat kumarrumme hänen ylitsensä. Hän puhuu vielä kerran unissaan — tällä kertaa on puhe hyvin epäselvä.
"Vaaleanharmaat silmät", kuulemme hänen sanovan, ja "vasen silmäluomi hiukan alaspainunut; pellavankarvainen tukka, kullankeltaiseen vivahtava — aivan oikein, äitini! kauniit valkoiset käsivarret, pieni naisen käsi, jonka sormien päät hiukan vivahtavat punaiseen — puukko — tuo kirottu puukko — ensiksi toiselle puolen, sitten toiselle — mutta sinä naisperkele, missä on puukko?"
Hän lakkaa puhumasta ja käy äkkiä levottomaksi. Me näemme hänen vääntelevän itseään oljilla. Hän hosuu ilmaa molemmilla käsillään ja hengittää raskaasti. Äkkiä aukenevat hänen silmänsä.
Ne eivät katsele mitään, niissä ilmenee epäselvä vilahdus — sitten ne taasen sulkeutuvat syvempään uneen. Vieläkö hän näkee unta? Vielä — mutta uni näkyy käyvän toista suuntaa. Kun hän nyt puhuu, on hänen äänensä muuttunut; sanat ovat harvoja — ne lausutaan surullisesti ja rukoilevasti kerta toisensa perästä. "Sanokaa rakastavanne minua! Minä pidän niin paljon teistä. Sanokaa rakastavanne minua! rakastavanne minua!" Hän vaipuu yhä syvempään uneen ja toistaa vielä matalalla äänellä näitä sanoja. Ne kuolevat hänen huulilleen. Hän ei puhu enää.